lauantai 20. syyskuuta 2014

Osa 5 - Prologi




Kolmekymmentä vuotta sitten





Tiesin, mitä oli tehtävä. Suljin kirjan hauraan kannen kiinni. Käännyin ympäri ja astuin ulos.
                      Päivän kirkkaudessa annoin valon kulkea lävitseni, mieleni oli seesteinen, askeleeni kevyt. Kaikki tulisi olemaan hyvin. Hengitin syvään ja rauhotuin ensimmäistä kertaa ikinä syntymäni jälkeen. Nostin katseeni ja marssin alas kaikuvaa portaikkoa. Taivas  ulkona oli niin kaunis, en ollut koskaan ennen nähnyt sen värejä tällä tavoin. Tähdet olivat täynnä toivoa ja iloa, kuin koko universumi olisi hengittänyt puolestani ja antanut tyhjän aukon tilalle elävän, sykkivän sydämen rintaani. Elämälläni oli vihdoin tarkoitus. Ja halusin jakaa tämän ilon kaikille – ja juuri sen tulisinkin tekemään.



Tuhkainen maa pöläytti tomua ilmaan laskiessani ensimmäisen askeleeni maan kamaralle. Voimaannuttava tunne levisi koko kehooni. Tunsin hänet. Jéarn otti pehmeästi kädestäni kiinni ja katsoi minua hymyillen.
                      ”Onko kaikki kunnossa?” hän kysyi kärsimättömästi, mutta aidosti huolestuneena.
                      ”Tietenkin.” vastasin hymyillen.
                      ”Emme voi olla liian varovaisia.” hän sanoi myötätuntoisesti ja talutti minut perässään portaita pitkin ylös. Yleensä ilma sisällä haisi kuin kellarille, mutta yllättäen en edes huomannut sitä. Tiesin kyllä, että se johtui Varjosta – tästä maasta. Palvelijat siirsivät verhoa syrjään ja Jéarn laski luumuntumman hunnun kasvoilleni astuessamme parvekkeelle. Alhaalla kaupungin torilla kansa puhkesi hurraukseen nähdessään kuninkaallisen avioparin.
                      He olivat onnellisia. Näin ensimmäistä kertaa varjolaisten iloitsevan, nauravan, itkevän, niin väkevä oli heidän rakkautensa kuningastaan kohti. Ja niin väkevä oli hänen henkensä mahti. Siksi Kuninkaan Kaupungissa asui yli puolet kansalaisista; he halusivat kaikki asua lähellä profeettaansa. Ja nyt minäkin tunsin sen, suorastaan säteilevän hänestä. Puhdas ilo. Se huumasi ja tunsin sydämeni pamppailevan, jos en saisi henkeäni kuriin hyppisin minäkin pian onnesta, kuten kaikki muutkin. Vedin syvään henkeä ja eheytin itseni astuessani kaiteen reunalle.
                      Siénnaelh oli läsnä jokaisessa heissä, ilmana jota hengitimme, valona, jota vastaanotimme taivaista, hurrauksena, jota syleilin jokaisella solullani. He rakastivat minua, ja tuona ainoana hetkenä minä rakastin heitä takaisin. Jokainen ilon hetki, jonka eläessään kuluttaa, ei muuta sitä, kuinka jokainen hetki on lähempänä kuolemaa. Kuinka joku joka on niin täynnä onnea, saa nauttia siitä niin pienen hetken? Kaikki mitä on olemassa, häviää, mutta hän ei ikinä tulisi häviämään sydämestäni.
                      Käännyin hitaasti ympäri ja kävelin pois. Tarvistsin rauhaa, tarvitsin happea ja tarvitsin tilaa. Otin hunnun pois hiuksiltani ja laskin sen lumeen. Voimakas puhuri tempaisi sen mukanaan ja katsoin sen lentoa alas vuoren huipulta, kunnes se katosi pilvien sekaan, kaukaisuuteen. Kylmä vähä happinen ilma seesteytti mieleni. Täällä pystyin hengittämään rauhassa.
                      Koettelemus oli ollut voimakkaampi, mitä olin osannut odottaa. Sydämeni sykki yhä kiivaasti, vaikka olin varta vasten valinnut suurikammioisen tätä päivää varten. Annoin tuulen tarttua hiuksiini ja värjätä ne ilta-auringon pehmein sävyin. Kuinka veljeni ikinä olivat tästä selvinneet, sitä en saisi ehkä koskaan tietää. Enkä ehkä halunnutkaan. Pakkanen jäädytti silmäripseni ja päätin, että oli aika palata juhliin.
                      Jéarn seisoi tutulla paikallaan ikkunan edessä ja otin askeleen lähemmäs. Hän kääntyi ja katsoi jäätyneitä ripsiäni
                      ”Kävitkö taas huipulla?” hän kysyi hymyillen ja pyyhkäisi lunta hiuksistani.
                      ”Anteeksi että katosin sillä tavalla.” vastasin nöyrästi.
                      ”Ei... ymmärrän kyllä.” Hän sanoi ja suuteli huuliani lempeästi.
Olin katunut tekojani niin pitkään, etten jaksanut enää murehtia niistä. Tämä oli ainoa keino. Silti, pelkäsin hetkeä, joka saapuisi väistämättä. Hänen hetkensä. Näin sen edessäni, muistojeni pimeäksi maalamalla henkeni tiellä. Kun rakastamani mies makaa kuolleena edessäni, ja minun täytyy jatkaa vain matkaa. Mutta kaikki tulisi nyt muuttumaan ja pian tulen saavuttamaan päämääräni. Kerran menetin kaiken, mutta pian on takaisinmaksun aika. Kaikki kärsimys tulee olemaan sen arvoista. Ja mikään ei tule enää eteeni.
                             Tunsin voimieni palaavan. Jéarn huomasi sen myös ja hän suuteli minua intohimoisesti. Tänään on meidän rakkauden hetkemme. Tänään otamme toisemme, kuin mies ja vaimo, kuin kuningas ja hänen kuningattarensa. Ja pian, saan tuntea hänen sydämensä sykkeen.


”Olen pahoillani, että tämän täytyi päättyä näin.”
                      ”Ei... Älä ole, tiesin mihin ryhdyin. Haluan että sinä olet onnellinen.” hän sanoi, ennen kuin sulki silmänsä viimeisen kerran. Sydämeni murtui. Kahtia, uudelleen kahtia, ja uudelleen; niin kauan, kunnes rakkauteni oli muuttunut tomuksi ja tuhkaksi sisälläni. Vedin terän irti hänen sisältään ja katsoin kuinka hänen eloton ruumiinsa vajosi hervottomana maahan. Hän oli jo paremmassa paikassa, siellä, missä ei ollut enää kipua, tuskaa ja murhetta. Tavoittamattomissani. Käänsin hänelle selkäni ja kävelin pois, taakseni katsomatta. Kävelin, kunnes jalkani eivät enää astuneet Varjon maan pinnalle.
                      Pian olisi talvi, mutta täällä ei ollut lunta. Ylänkö oli kuin karrelle palanut kaski, kaikkialla vain mustaa tuhkaa ja pystyyn kuolleita puita. Täällä maa pysyy mustana kunnes lumi verhoaisi maailman valkoiseen huntuunsa. Halusin täältä pois, kohti pohjoista, kohti lunta. Vasta, kun helmani upposivat pehmeän kylmään huttuun, tunsin sydämeni lepäävän. Pystyin jälleen hengittämään. Pysähdyin kuuntelemaan erämaata ja sydämeni sykettä. Sulkin silmäni keskittyäksini ja silloin tunsin myös toisen sykkeen. Kuin pieni lepattava kynttilän liekki, keskellä pimeyttä.
                      Se liekki sytytti koko kehoni tuleen, niin voimakas tuo polte oli. Henkeni tuntui salpautuvan ja silmeni peittyivät kyynelistä. Olin niin lähellä häntä. Katsoin kirkkaalla taivaalla hohtavia kiertolaisia. Tunsin niiden voimakkaan energian antavan minulle voimaa ja päättäväisyyttä. Tämä pyhä maa sai minut rakastumaan yhä uudelleen kokemaani tunteeseen. Aloin ymmärtää, miksi hän halusi jäädä tänne. Jos hän koki, mitä minä koen nyt, annan hänelle anteeksi tuhat kertaa, ja siltikin en voi ylistää tarpeeksi Aygaa nyt seisoessani hänen katseensa alla.
                      Punainen loimu katkaisi ajatukseni. Näin tulisen hohteen silmäkulmassani ja käänsin katseen Trioonin osoittamaan suuntaan. Hän näytti minulle tien, joka kulki revontulten alla kohti vuoria. Nousin ilmaan ja lähdin matkaan. Siellä, erämaan keskellä, liki tunturin huipulla revontulet tanssivat piirissä ja näyttivät minulle nietosten alle peittyneen laavun. Liikutin kättäni ja paksu lumi siirtyi syrjään ja kalpea kuun valo valaisi pimeän laavun.
Sammuneen nuotion vieressä oli liikkumaton huopaan kääriytynyt henkilö. Siirsin peittoa syrjään ja näin turkin peittämät kasvot. Kuonosta ja silmistä valuivat kuuraiset jääpuikot. Kasvon piirteet kuuluivat geatkille, naiselle. Hän oli kuollut kylmään jo tunteja sitten, mutta syli hehkui vielä aavistuksen lämpöä.
Avasin viitan jonka sisällä tiukasti kapaloituna oli pieni lapsi, jonka pää oli veressä. Äiti oli repinyt taaperon hiukset irti tämän päästä. Tästä julmasta teosta kieli äidin veriset kädet, joihin oli tarttunut punaista lapsen tukkaa. Lapsi teki kuolemaa. Kuun valo kimmelsi veren punaiseksi värjäämässä päässä. Trioonin lapsi. Olin tullut oikeaan paikkaan. Olin nyt löytänyt hänet.
Nostin tytön syliini ja kannoin hänet ulos kuun loisteeseen.
”Mami...” lapsi niiskautti horteisesti.
”Onko sinulla nimeä, pikkuinen?” Kysyin peitellessäni hänet sylini lämpöön.
”...Mami.....A-a-anteeksi mami.... anteeksi.....” Tyttö alkoi nyyhkyttää lohduttomasti.
”Ei hätää... Mami on tässä. Mikä on nimesi kultaseni?”
”Naná...ki.” lapsi vinkaisi suuret silmät kosteina kyyneleistä.
Katsoin viimeisen kerran naista, joka nimesi lapsensa muinaistarinoiden pedon mukaan. Sadussa Nannáki, häijy peto, jolla oli punainen harja, etsi lapsia, syöden heiltä sydämen. Nimen saattoi toisaalta myös tulkita vartijaksi. Joissain versioissa peto vartioi aarretta ja söi ne, jotka uskalsivat yrittää aarteen varastamista. Yhtä kaikki – lapsi ei ilmeisesti ollut haluttu, tai lapsi itsessään oli ollut pettymys. Ehkä jopa häpeä, jonka takia nainen ei ollut kaltaistensa kylässä, vaan yksin jäätyneenä erämaassa. Tyttö saisi pitää ruman nimensä, mutta lapsen korville ei sopinut tietää nimen merkitystä.... ei vielä.
                      Tyttö niiskutti ja puhisi sylissäni. Hän oli niin voipunut, että nukahti vieraan syliin. Lasta kävi sääliksi. Eikä hänen elämänsä koettelemukset olleet vielä takana. Mutta tässä rinnassa sykki pieneen kokoonsa nähden sitkeä sydän.

                      ”Olen pahoillani, Nanáki....” kuiskasin hänelle. ”Mutta osasi tässä tarinassa vasta alkaa.”






torstai 18. syyskuuta 2014

Syystervehdys!

Aurinkoista syyskuuta vain kaikille! Kuten olette ehkä huomanneet, pian alkaa  lähestyä viimeisen osan julkaisu. Hieman olen ollut kahden vaiheella, että julkaistako, vai hioakko vielä vähän lisää. Tältä näkymin viimeisessä osassa tulee olemaan yli 150 sivua tekstiä, joista noin 100 sivua on vielä täysin raakaamateriaalia. :D Koska kuitenkin haluan julkaista vain hyvää proosaa, enkä suinkaan juostenkustua kakkaa, mietinkin nyt parhaillani, kuinka saisin parhaalla mahdollisella tavalla luotua tilaa kalenterissani tekstin editoimiselle, opinnäytetyön ja töiden ohella. *___* Kaikki on mahdollista ruukataan sanoa, ja uskon tähän väittämään 100/100! Se on vain suunnittelu kysymys.

Eli miltä kuulostaisi, jos uusi kappale tippuisi sivulle joka toinen viikonloppu? Näin ollen ehtisin varmasti oikolukea jokaisen kappaleen huolellisesti ja minulla saattaisi jopa riittää aikaa kuvitukselle. (Ainakin itse olen sitä mieltä, että kuvitus tässä tarinassa kuuluu pakettiin.) Todennäköisesti kohdalle saattaa tulla hetkiä, että joudun siirtämään päivittämistä esim. viikolla, tai heti kun vain on mahdollista. Yritän kuitenkin päivittää säännöllisesti, jotta tarinaa on mielekästä lukea.

Lisäksi (jos joku näitä päivityksiä lukee) haluaisin tiedustella, onko aiempien kappaleiden selaaminen tässä ulkoasussa mielekästä? En ole millään muotoa koodaaja, mutta voisin yrittää taiteilla aiempien kappaleiden selaamisen jotenkin helpommaksi. Nyt näyttää siltä, että kappaleita luetaan ikään kuin "perse edellä" eli nurinkurisesti. Onko lukijoissa ketään, joka aloitti tainan lukemisen keskeltä? Oliko alusta asti kappaleiden lukeminen helppoa vain hankalaa? Palautetta saa antaa, jotta voin parantaa lukukokemusta! :)

Ja palkkiona siitä, hyvä lukijani, että jaksoit silmäillä läpi tämän tylsän päivityksen: Luonnos tulevista henkilöistä, jotka esitellään tulevissa kappaleissa (sekä Nana yllärii!).