Kohti Pohjoista - Kappale 3

Toinen ystävä

Huone oli täyttynyt aamuauringon valosta, kun Vesja heräsi. Hän aukaisi varovasti oikean silmänsä - vasen oli muurautunut umpeen mustelman alle. Vesja kohotti surkeasti päätään tyynystä ja pälyili ympärilleen hämillään. Tomar istui ikkunan eteen asetetun pöydän ääressä ja katsoi ulos ikkunasta. Näkymä aukesi niitylle, jossa etäällä laidunsi lehmiä ja lampaita. Hän kääntyi katsomaan, kun kuuli Vesjan kohottautuvan vuoteesta.

                      ”Huomenta.” Tomar sanoi vaisusti, mutta hymyili kuitenkin. Vesja näytti hämmentyneeltä.

                      ”Missä minä olen?” hänen äänensä oli käheä ja hän sössötti turvonneen ja haljenneen huulen vuoksi. Vesja katseli ympärilleen puoliunessa ja yritti nousta istumaan.

                      ”Älä vielä nouse. Sinun täytyy levätä, olet niin huonossa kunnossa.” Tomar sanoi ja työnsi Vesjan takaisin makuulle. ”Olemme majatalossa. Taskussani oli vielä sen verran hiluja, että sen maksettua yhden yön. Lupasin tehdä majatalon pitäjälle töitä huomisesta alkaen, jotta voisit vielä levätä.” Tomar sanoi. Vesja katsoi häntä vakavana.

                      ”Kiitos.” hän kuiskasi ja vaipui taas uneen.

Kului viikko, kului toinen. Tomar teki töitä renkinä ja Vesja toipui vähitellen. Taverna jonne he olivat majoittuneet, oli tarpeeksi kaukana Yumósta, sekä tarpeeksi syrjässä, ettei heitä heti osattaisi etsiä. Kaikesta huolimatta Tomar halusi pian jatkaa matkaa. Hän ei oikeastaan tiedä miksi pelasti Vesjan ja toi mukanaan majataloon ja maksoi hänen ylläpitonsa.

                      Ensimmäisenä iltana majatalon emäntä auttoi kantamaan Vesjan sänkyyn.             ”Onko hän ystäväsi?” Emäntä oli kysynyt huolestuneena.

Tomar mietti kysymystä: Kuka tämä mies oikein oli ja miksi Tomar toi hänet mukanaan.

                      ”Tavallaan.” Tomar sanoi emännälle, joka tyytyi vastaukseen, eikä kysellyt enempää, mutta toi silti joka päivä Vesjalle lääkettä ja yrttejä haavoihin. Emännän mielestä Vesja oli aivan liian laiha ja hän syötti kuihtuneelle Vesjalle leipää ja sian läskiä ja Tomar olisi voinut vannoa Vesjan alkavan suorastaan lihota silmissä.

                      Miksi? Tomar oli miettinyt syytä toiminalleen, mutta ei osannut vastata. Ehkä hän yhä tunsi huonoa omatuntoa siitä hetkestä, kun oli nauttinut Vesjan kärsimyksistä. Ehkä hän toivoi saavansa itse myös salvaa haavoihinsa. Ainakin tomarille tuli parempi mieli nähdessään Vesjan paranevan ja lihoovan.

Aurinko lämmitti jo kevätpäiviä ja lumet olivat jo lähes kokonaan sulaneet maasta. Ankaran lihotuskuurin päätteeksi Vesja sairastui juuri, kun oli alkanut vaikuttaa tervehtyneeltä ja joutui jälleen vuoteenomaksi. He olivat asuneet pian kaksi kuukautta matkustajakodissa. Tomar heräsi jälleen aamulla, kun Vesja oksensi seinän takana. Hän nousi väsyneenä ylös, söi aamiaiseksi palan leipää huoneessaan ja lähti pian ulos. Tomar auttoi päivisin majatalon isäntää korjaamaan tilan aitaa ulkona. Puolenpäivän aikoihin isäntä päätti pitää taukoa töiden teosta ja he molemmat palasivat pirttiin oluelle, ennen kuin jatkaisivat töitä. Oli kevään neljäs viikko ja Tomar oli päättänyt lähteä matkalle pohjoiseen Veljen kanssa seuraavalla viikolla.

Majatalon pirtti oli hämyisä ja savuinen ja auringon säteet siivilöityivät ikkunan paksuista laseista. Salissa oli kuusi isoa pöytää, joissa kolmessa istui majatalon asukkaita lounaalla. Jotkut olivat juuri tulleet, toiset taas juuri lähdössä. Erään pöydän päässä, lähimpänä ovea istui Vesja olutkolpakko edessään. Kun Tomar astui sisään, hän kääntyi ja huikkasi tätä liittymään seuraansa.

”Sinä olet noussut ylös. Voitko jo paremmin?” Tomar sanoi.

”Voi kyllä, hyvä herra Tomar, kiitos sinun!” Vesja virnisti ja hörppäsi olutta, josta jäi vaahtoa hänen ylähuulelleen. Isäntä toi Tomarillekin juotavaa ja meni sitten jututtamaan muita vieraita.

”Älä turhaan kiittele. Sitäpaitsi sinun pitäisi syödä, eikä juoda.” Tomar sanoi osoittaen Vesjan kolpakkoa. Vesja nauroi vastaukseksi ja Tomar pudisti päätään hymyillen.

”Minä lähden ensi viikolla. Jos et aio jäädä tänne asumaan, suosittelen matkustamaan jonnekin kauas Yumósta.” Tomar sanoi.

”Aah! Mutta Tomar, olen sinulle velkaa henkeni, sekä kultaa näistä täällä viettämistäni öistä, jotka sinä olet työllä maksanut! Anna minun tulla mukaasi! Voin yrittää parhaani mukaan maksaa velkani takaisin.” Vesja katsoi Tomaria anovasti.

”En tiedä. Se ei olisi kovin turvallista. Toki sinulla on tuttuja tai sukulaisia jossain toisaalla. Etkö voi mennä heidän tykönsä?” Tomar ei halunnut ottaa Vesjaa mukaansa, muttei kehdannut sanoa sitä suoraan. Vesja näytti yhtäkkiä surkealta ja Tomar tajusi, että nyt hän ei vain yrittänyt näyttää siltä.

”Minulla ei ole enää paikkaa minne mennä. Minulla on… ehh… enemmän vihollisia, kuin todellisia ystäviä.” Vesja irvisti ja kippasi tuopin pohjat yhdellä huikalla alas. Tomar ei ollut yllättynyt. Vesja ei ollut tehnyt häneenkään kovin suurta vaikutusta. Kun Tomar ei vastannut mitään, Vesja jatkoi.

”Mutta on minulla pari serkkua Kirkaspuron kylässä. Sinne on täältä jotain toista sataa virstaa. Pohjoiseen. Voinko kulkea kanssasi samaa matkaa sinne? Kiltti herra Tomar?” Vesja sanoi surkeana ja kuulosti, että voisi pian purskahtaa itkuun. Vesja teeskenteli säälittävää jälleen. Tomaria hymyilytti.

”Ehkä.” Hän vastasi ja tyhjensi tuoppinsa.

Vesja jäi riemastuneen näköisenä istumaan kun Tomar nousi ja lähti jatkamaan töitään pihalle. Vesjalle ”ehkä” oli yhtä  kuin ”kyllä”.

”Tiedätkö mistä voisi ostaa hevosen, tai pikemminkin ponin?” Tomar kysyi isännältä kun he kiinnittivät poikkipuomia aitaan.

”Jaa-hah… ehkäpä naapuri pitäjästä voisi kysyä. Mitäs varten, joko te olette lähdössä?” Isäntä ähisi sitoessaan ja naulatessaan puita toisiinsa.

”Ensi viikolla vasta…” Tomar vastasi jo puoliksi ajatuksissaan.

Seuraavalla viikolla he lähtivät matkaan. Vesjan olo oli hieman kohentunut ja ruokakin pysyi paremmin sisällä. Ponia he eivät löytäneet, mutta majatalossa yöpynyt matkustaja otti Vesjan kärryjensä päälle ja he saivat matkaseuraa. Heidän matkakumppaninsa oli ukko nimeltä Remi Koskentörmä, vanha metsästäjä, joka matkusti kahdesti vuodessa Yumóon myymään pyytämäänsä riistaa; kuivalihaa ja turkiksia. Nyt hän oli kotimatkalla ja hänen tiensä veisi Kirkaspuron läpi. Tomar oli erityisen iloinen siitä, että Vesja halusi jututtaa enemmän vanhaa ukkoa, kun häntä ja Tomar sai rauhassa vaipua ajatuksiinsa.

                      ”Onpas kerrassaan mainiota, että te, hyvä herra, olette juuri samalla matkalla kuin mekin. Tai siis ei samalla asialla, mutta sama tie. Kirkaspuroon. Kerroinko, että minulla asuu serkkuja siellä. Äidin puolelta. Äitini äidillä oli paljon lapsia, oikea lauma. Joten minulla on paljon serkkuja. Tosin suurinta osaa en ole koskaan tavannutkaan. Kolme serkuistani asui lapsena samassa pihapiirissä kanssani. Kasvoin pienessä kaupungissa lännessä lähellä Rannanmóta. Mutta en ole nähnyt heitä sen jälkeen kun lähdin kotoa. Tieni vei sitten aikanaan Yumóon.” Vesja puhua pälpätti. Remiä ei näyttänyt haittaavan.

                      ”Ai. Sielläkö te tapasitte?” mies kysyi.

                      ”Ehei hyvä herra!” Vesja huudahti. ”Olin vain läpikulku matkalla, kun minut ryöstettiin ja mukiloitiin. Tämä nuori herra auttoi minua ja minä olen pitänyt hänelle seuraa siitä lähtien.” Vesja sai tarinan kuulostamaan niin todelta, että Tomarkin oli uskoa sen. Hän mietti oliko mikään Vesjan kertoma totta.

                      ”Ai. Onpa ystävällistä sinulta poika.” Ukko sanoi ja hymyili Tomarille. ”En olekaan nähnyt koskaan aiemmin kaltaisiasi. Mistä olet kotoisin?” Remi kysyi.

                      ”Kansani asustaa suurissa metsissä. Heillä ei ole tapana lähteä ulkomaailmaan.” Tomar sanoi haikeana. Hänen mielensä täytti apeus, kun hän ajatteli kansaansa ja perhettään.

                      ”Joten sinä tulet Yumósta.” Vesja uteli Remiltä. ”Mitä uutisia Idän ihmeiden kaupungista? Kävivätkö tuotteesi kaupaksi?” hän kysyi vilpittömän kiinnostuneen oloisena.

                      ”Se kaupunki muuttuu vuosivuodelta levottomammaksi. Ennen lähtöäni kaupungin pohjoisosassa sattui paha tulipalo. Palo alkoi tallista, mutta tarttui yön aikana tuulen mukana muihin taloihin ja tuhosi viisi korttelia, ennen kuin se saatiin hallintaan. Monia kuoli. Jotkut väittävät tuhopoltoksi. Tiedä häntä. Voi olla että ensi kerralla menen myymään riistaani Hoviin.” Remi mumisi verkkaisesti. Tomar järkyttyi. Tulipalo oli ollut rajumpi kuin hän oli luullut.

                      ”Muutenkin, ainakaan huhujen perusteella sinne ei kannata enää matkata.” Remi sanoi ja sylkäisi maahan.

                      ”Huhujen?” Vesja kohotti kulmiaan. ”Mitä herra tarkalleen tarkoittaa huhuilla?” hän uteli nojautuen vähän lähemmäs Remiä, joka puolestaan nojautui hieman kauemmas ohjastajan penkillään.

                      ”No, hm, sanotaan näin, että Vartijasto värvää yhä enemmän sotilaita. Ja se ei välttämättä ole aina hyvä asia, hm.” Remi kurtisti kulmiaan.

                      Sitten hän tyrkkäsi ohjakset Vesjalle ja kaivoi taskustaan piipun ja tupakkaa. Saatuaan piipun sytytettyä hän otti ohjakset takaisin. Tämän jälkeen keskustelu jatkui Vesjan tarinoinnilla etäisistä sukulaisistaan, joita tuntui asuvan suunnilleen joka kaupungissa. Tomar jättäytyi tahallaan hieman jälkeen ja ratsasti kärryjen perässä.

                      Hän oli ollut apea siitä asti, kun oli joutunut lähtemään Yumósta. Tomar koki itsensä petetyksi ja surulliseksi. Juuri kun hän luuli löytäneensä paikkansa Yumósta, uudesta kodistaan, häntä syytettiin teosta, jota ei ollut tehnyt. Hänen täytyi paeta, vaikka tulipalo ei ollut hänen syytään. Tomar tunsi vihan kuohahtavan ja hän jarrutti Veljen käyntiä jäädäkseen vielä hiukan kauemmas matkatovereistaan. Hän halusi vain olla hetken yksin. Päivien kuluessa Tomar huomasi viettävänsä suurimman osan matkan ajasta toisten hännillä, mutta häntä se ei häirinnyt.

Yhdeksäs yö laskeutui matkamiesten ylle. Tomar, Remi ja Vesja olivat matkustaneet verkkaisesti suuren laakson poikki ja matkasivat nyt mäkistä metsätietä pitkin, kuiden loistaessa taivaalla. Yö oli hyinen, vaikka päivät olivat kuumia. Metsän suuret puut taipuivat tien ylitse kuin rukoilevat munkit, selät kumarassa pitkät hihat riippuen maata myöten. Kuun valo siivilöityi metsän siimekseen ja heitti pitkät mustat varjot kärrytielle, saaden tien näyttämään kalpealta kädeltä, jota peittivät tummat verisuonet. Tomar sai vilunväristyksiä mielikuvasta ja hän yritti saada mielensä näkemään metsän sellaisena kuin se oikeasti oli; tiheänä ja pimeänä, mutta kuitenkin tavallisena.

                      Vesja nuokkui ohjaajanpukilla, mutta Remi valvoi ohjaten natisevia vaunuja eteenpäin. Miehestä ei näkynyt muuta kuin tumma siluetti ja piipunsavu, joka suorastaan hohti kuun valossa. Vaikka mies vaikutti tyyneltä, Tomar tunsi olonsa levottomaksi. Vaistomaisesti hän kokeili kädellään paitansa alla olevaa nyyttiä, jonne hän oli käärinyt talismaanin. Hän ei halunnut enää jättää sitä varioimatta, vaan piti sen aina lähellään. Tomar tunsi kiven nahkapussin läpi ja huokaisi helpotuksesta. Pöllö huhuili metsässä ja Vesja otti paremman asennon penkillä. Tomar yritti rauhoittaa levotonta mieltään.

                      Jostain kaukaa kuului outo kirskuva ääni. Tomarin karvat nousivat heti pystyyn. Vesjakin havahtui ja Remi nosti päätään kuunnellen. Ääni kuului uudestaan, nyt selkeänä ja selkäpiitä riipivänä. Shakaalien huuto. Tomar kannusti Veljeä ja ratsasti toiset kiinni.

                      ”Remi! Tuo oli shakaalien huuto. Ne metsästävät.” Tomar sanoi. Hän tunsi sykkeensä kohoavan. Vanha mies katsoi pelästyneenä ympärilleen.

                      ”Metsästävät? Mitä tarkoitat?” Remi kysyi huolestuneena.

                      ”Tarkoitan… Luulen niiden olevan perässämme.” Tomar sanoi ja nielaisi. Vesja oli valahtanut kalpeaksi kuin lakana ja tuijotti Tomaria silmillään, jotka olivat levinneet lautasen kokoisiksi. Tomar katsoi Vesjaa, joka käänsi katseensa nopeasti pois. Kuului toinen kirkaisu, nyt selvästi lähempää. Tomar kauhistui ja yritti miettiä, mitä pitäisi tehdä. Tämä tilanne muistutti pelottavasti Tomarin ensi kohtaamista shakaalien kanssa lähes viisi vuotta sitten. Silloin hän oli selviytynyt onnenkantamoisen avulla hengissä, mutta tilanne oli nyt eri. Silloin hänellä oli ollut mukanaan Daran, rohkea Fjoduriaani. Nyt hänellä oli mukanaan vanhus ja pelkuri. Vihan katkera polte kuohahti Tomarin sisällä, mutta hän sulki tunteensa sisälleen. Hän kaivoi äkkiä kartan kassistaan ja tutki sitä kiireessä.

                      ”Tulkaa!” Tomar sanoi ja laukkasi matkaan. Remi kannusti juhtansa juoksuun ja he lähtivät seuraamaan Tomaria pimeässä metsässä. He laukkasivat tietä pitkin, kunnes Tomar näki edessäpäin sillan. Sen alla virtasi kapea joki suurten törmien keskellä. Joki oli joskus ollut leveä virta, mutta kuivan kesän jälkeen siitä oli jäljellä enää hiljaa soljuva puro. Tomar pysäytti Veljen ja nosti kätensä Remille merkiksi. Vanhus veti ohjista ja kärryt pysähtyivät Tomarin viereen. Tomar hyppäsi maahan ja otti Veljen ja juhtien suitsista kiinni. Remi laskeutui myös maahan, samoin Vesja.

                      ”Tänne.” Tomat kuiskasi ja lähti taluttamaan ratsuja alas törmää pitkin jokeen.

Vesja ja Remi seurasivat perässä. Virta ei ollut voimakas, eikä syvä ja pian he kahlasivat joessa. Tomar talutti elikot sillan alle ja muut tulivat heti takana. Sitten he jäivät odottamaan hiirenhiljaa.

                      Jossain etäällä korppi lehahti lentoon ja raakkui lentäessään kaukaisuuteen. Askeleita. Tomar höristi korviaan. Luonto oli suonut rakuuneille kyvyn uida kuin kalat, liikkua ketterästi kuin korpikissa ja kuulla halutessaan kauaskin niin selvästi, kuin se tapahtuisi aivan vieressä. Tomar kuuli kuinka maantietä pitkin lähestyi kaksi shakaalia heitä kohti. Niiden miekat kolahtelivat huotrassaan jalkojaan vasten ja niiden nahkahaarniskat narahtelivat liikkeistä. Shakaalien varpaiden terävät kynnet rapisivat tietä pitkin. Ensin ne kävelivät ripeästi, mutta hidastivat lähestyessään siltaa. Tomar nielaisi ja viittoi muita olemaan hiiskahtamatta. Jopa ratsut seisoivat kauhusta jäykkinä, korvat höröllä, siraimet pelosta värähdellen.

                      Shakaaleja oli kaksi, kuten aina. Ne kulkevat erämaassa lähes poikkeuksetta pareissa. Toinen joka oli pukeutunut nahkaan ja pronssiseen haarniskaan oli ylempiarvoinen; toinen pelkkä orja ilman pronssivarustusta, yläruumis paljaana, päällään vain kaikkien shakaalien käyttämä vaalea lannevaate. Mutta kummatkin ovat orjia isännilleen, oli se sitten Varjo tai Liittouma. Shakaalit kävelivät sillalle ja pysähtyivät sitten. Ne kuuntelivat ja haistelivat.

                      ”Ha´ar do makh. Shorra dan arda góh ta mallar!” toinen shakaaleista murahti.

                      ”Ha´ar tu makh!” alempiarvoinen vastasi, sitten ne väittelivät hetken kovaäänisesti. Shakaalien puhe kuulosti murinalta ja koiran haukunnalta, eikä sanoja erottanut kunnolla toisistaan. Riita oli pian ohi ja shakaalit jatkoivat matkaansa. Tomar, Vesja ja Remi odottivat sillan alla vielä ainakin puoli tuntia.  Kun he olivat varmoja, että shakaalit olisivat varmasti kaukana, he uskaltautuivat vihdoin kipuamaan takaisin tielle.

                      ”Se oli lähellä.” Tomar henkäisi kivutessaan Veljen selkään. Remi kapusi ohjastajan penkille ja veti Vesjan perässään ylös.

                      ”Totisesti. Miksihän ne olivat meidän perässämme?” Remi kummasteli ravistellen märkiä jalkojaan ja antoi ohjia juhdille.

                      ”Niin. Miksihän?” Tomar sanoi ja katsoi merkitsevästi Vesjaa, joka oli yhä kalpea ja esitti, kuin ei olisi kuullutkaan heidän sanojaan.

Loppuyön he matkustivat jatkuvasti varuillaan ja säikkyivät jokaista metsän ääntä, kuinka vähäpätöistä tahansa. Vaikka shakaalit olivatkin luultavasti jo kaukana, Tomar oli varma, ettei vaara ollut vielä ohi. Shakaalit palaisivat, ennemmin tai myöhemmin. He päättivät yhteistuumin muuttaa suuntaa ja pysähtyä läheiseen pitäjään, joka ei ollut aivan heidän matkansa varrella. He kääntyivät itään seuraavassa risteyksessä ja lähtivät kohti pientä Novýn kylää.

Aamun vihdoin sarastaessa he näkivät mäen laelta horisontissa kylän, jonne he olivat matkalla. He näkivät myös raskaat harmaat pilvet lähestyvät heitä kohti. Vesisade roikkui pilvistä maahan kuin piian hameenhelma, laahaten maata pitkin, peittäen kaiken hyytävän sateen alle. Pian vesisade saavuttu heidätkin ja ei aikaakaan, kun he olivat alusvaatteitaan myöten märkiä. Remi oli vetänyt päälleen huopaisen viitan, mutta sekään ei pitänyt häntä kuivana. Sade ei ollut erikoisen kova, mutta se jatkui koko päivän, täyttäen koko harmaan taivaan.

                      Heidän saapuessa iltapäivällä Novýyn, Tomar oli jo kurkkuaan myöten täynnä sadetta ja ei malttanut odottaa päästäkseen majataloon vaihtamaan kuivaa ylleen. Hän oli ollut pahalla tuulella koko päivän, eikä aikonutkaan olla väkisin kohtelias matkakumppaneilleen, vaikka Vesja yrittikin sinnikkäästi avata keskustelua milloin mistäkin aiheesta.

                      Myös Remi oli alkanut kyselemään turhan paljon. Häntä oli alkanut kiinnostaa Tomarin menneisyys, eikä Tomar tuntenut oloaan mukavaksi valehdellessaan jatkuvasti. Vesjalle se tosin ei näyttänyt aiheuttavan ongelmia. Tomar huomasi Vesjan puheesta yhä enemmän valheita, eikä hän tiennyt enää mitä hänen puheistaan voisi uskoa.

Tomar oli helpottunut heidän kirjautuessa vihdoin sisään kievariin. Hän tahtoi vain hetken verran omaa rauhaa. Vesja ja Remi jäivät kapakkaan oluelle, kun Tomar kipusi heti huoneeseensa. Hän lukitsi oven perässään ja laski tavaransa keskelle huonetta. Hän ei aikonut purkaa matkatavaroitaan, sillä he kuitenkin jatkaisivat pian matkaa.

Tomar riisui märät vaatteensa ja levitti ne tuolin karmille kuivumaan. Hän veti kuivan tunikan ylleen, sekä karheat housut, joita hän ei muuten halunnut pitää. Sitten hän heittäytyi selälleen sängylle ja jäi siihen katselemaan kattolautojen kuvioita, puunsyitä ja oksanreikiä. Ne muodostivat kasvoja, jotka tuntuivat tuijottavan häntä ja se sai Tomarin tuntemaan olonsa epämukavaksi. Tomar kääntyi kyljelleen, sulki silmänsä ja nukahti melkein heti.

Unessa Tomar käveli hämärtyvässä metsässä. Katsoessaan ylös, hän näki puiden ulottuvan taivaaseen asti, eikä erottanut niiden latvoja ollenkaan. Metsä oli hämyisä ja sen pohjaa peitti ohut usvakerros. Tomarin jalat alkoivat tuntua raskailta. Hän pysähtyi puiden keskelle. Silloin Tomar näki hahmon lähestyvän kaukaisuudessa, muttei erottanut hänestä kuin ääriviivat. Hänen jalkansa painoivat kuin lyijy ja hänen vasenta kättään alkoi särkeä. Hahmo lähestyi koko ajan ja kipu kädessä vain paheni, kuin näkymättömät liekit olisivat syöneet hänen kämmentään ja sormiaan. Tomar kaatui polvilleen usvaiseen maahan ja haukkoi henkeään, pidellen ranteestaan kiinni. Kättä koski ja hän yritti huutaa tuskasta, mutta hänestä ei lähtenyt kuin säälittävää pihinää. Tomar kohotti peloissaan katseensa ylös kohti hahmoa, joka seisoi nyt aivan hänen edessään. Hän näki tulenpunaisten liekkien keskellä surulliset silmät, jotka katsoivat hänen sieluunsa. Tuska kasvoi ja kauhu.

Tomar havahtui äkisti hereille. Hänen sydämensä hakkasi ja hän oli hiestä märkä. Silloin hän tajusi vasenta kättänsä koskevan yhä ja hän huomasi pitelevänsä jotain kädessään. Talismaani. Tomar ponnisti istumaan, pudottaen paljaan talismaanin sängylle hänen viereensä. Hän vilkuili nopeasti ympärilleen, mutta huone oli tyhjä. Alakerrasta kuului humalaisten melua. Tomar loikkasi tuolin viereen ja laittoi kätensä tuolinkarmilla roikkuvan paitansa taskuun. Nahkapussi, jossa Tomar säilytti talismaania, oli yhä taskussa. Hän kääntyi peloissaan kohti sänkyään. Talismaani lepäsi siinä, niin tavallisen ja harmittoman näköisenä. Tomarin sydän hakkasi ja hänen kättään särki yhä. Hän nappasi talismaanin nahkapussilla ja sulki nyytin tiukalle solmulle. Kuinka talismaani oli voinut ilmestyä hänen käteensä? Tomar oli hämillään, peloissaan ja sekaisin oudon unen takia. Hänen päänsä tarvitsi nyt selvittelyä ja Tomar päätti lähteä ulos.

Vesisade oli vihdoin lakannut ja ilta oli pimentänyt Novýn. Tomar astui majatalosta autiolle kadulle. Hän katseli hetken ympärilleen ja päätti sitten lähteä lyhyelle kävelylle. Novýn kadut olivat kapeat ja mutkittelevat. Paksuista hirsistä rakennetut talot seisoivat vieri vieressä mukulakivin päällystettyjen katujen varsilla. Tomar oli kävellyt jonkin matkaa, kun hän tunsi jonkun seuraavan häntä. Tomar ei katsonut taakseen, mutta kääntyessään seuraavasta kadunkulmasta hän vilkaisi silmäkulmallaan ja näki huppupäisen hahmon tulevan hänen perässään. Tomar jatkoi matkaansa rauhallisesti seuraavaan kulmaan asti, jolloin hän jäi seisomaan kapean kujan seinää vasten odottaen. Kun hahmo tuli nurkan takaa, Tomar tarttui häntä rinnuksista ja löi seinää vasten. Hän kiskaisi hupun hahmon päästä, jonka alta paljastui Remin kasvot.

”Miksi sinä seuraat minua?!” Tomar ärähti.

”Mi.. minä halusin vai puhua sinulle!” Remi änkytti ja näytti pelokkaalta. Tomar pystyi haistamaan valheen hänen äänestään.

”Sinä valehtelet! Mitä sinä haluat?!” Tomar sanoi, eikä päästänyt irti, vaikka Remi yritti vetäytyä hänen otteestaan.

”O- olisin vain ky- kysynyt niistä shakaaleista.” Remi sanoi ja hänen partansa väpätti hänen puhuessaan. Tomaria inhotti miehen käytös. Hän halveksi häntä.

”Minä arvaan mitä sinä halusit tietää: Sinä luulet niiden shakaalien olleen minun perässäni. Minusta sinä kyselet liikaa. Tiedätkö mitä muuta minä luulen?” Tomar sanoi raivoissaan ja työnsi kasvonsa aivan Remin naamaan kiinni. Miehen henki haisi oluelle ja pelolle.

”Mi –mi –mitä?” Remi kysyi. Mies esitti tyhmää. Tomar raivostui ja tarttui häntä kurkusta kiinni.

”Sinä olet varjolainen! Minä tiedän sen!” Tomar sanoi ja kaatoi Remin maahan. Mies sätki ja yritti pyristellä Tomarin otteesta, mutta vihaisena Tomar oli paljon vanhusta vahvempi.

”Minä –ägh! En tiedä mitä tarkoitat!” Remi kähisi. Tomar puristi hänen kurkustaan yhä lujempaa.

”Älä valehtele! Minä tiedän että olet! Tunnusta! Tunnusta se!” Tomar huusi ja kuristi Remiä kaikin voimin. Mies sätki ja huitoi käsillään, mutta Tomar ei päästänyt irti. Yhtäkkiä Remi valahti veltoksi ja makasi liikkumattomana maassa. Tomar päästi irti ja loikkasi ylös. Hän katsoi kauhuissaan maassa makaavaa vanhusta.

”…Remi?” Tomar kysyi ja kosketti varovasti Remiä. Vanha mies ei hengittänyt. Ahdistus ja katumus valtasi Tomarin. Mitä hän oli mennyt tekemään? Mikä häneen meni? Remikö varjolainen? Mitä hän oikein kuvitteli? Tomar vilkuili pakokauhussa ympärilleen. Kukaan ei ollut vielä nähnyt mitä tapahtui. Tomar otti jalat alleen ja lähti juoksemaan takaisin majatalolle. 

Vesisade palasi tihkuttaen, kun Tomar saapui kievariin. Hän astui sisään ja näki Vesjan ryyppäävän pöydässä muutaman uuden tuttavansa kanssa. Tomar kiiruhti Vesjan luokse ja tarttui tätä hihasta.

”Minulla on asiaa. Tule.” Tomar sanoi ääntään madaltaen ja veti hämmentyneen Vesjan perässään syrjemmäs.

”Tomar? Mistä on kyse?” Vesja ihmetteli.

”Meidän täytyy lähteä. Nyt. Hae tavarasi ja lähdetään.” Tomar sanoi.

”Lähteä? Nyt? Miksi??” Vesja näytti kummastuneelta ja hieman huolestuneelta.

”Ei ole aikaa selittää. Hae nyt vain tavarasi ja häivytään. Ja mahdollisimman huomaamattomasti!” Tomar lisäsi tarttuen Vesjaa hihasta.

Vesja nyökytti päätään ja Tomar päästi hänestä irti. Hän lähti kapuamaan portaita, Vesja perässään. Päästyään huoneeseensa Tomar kasasi ripeästi tavaransa, pakkasi vielä kosteat vaatteet kassiinsa ja kiiruhti sitten ulos. Hän kohtasi käytävällä Vesjan, joka oli hakenut tavaransa. Tomar ei sanonut sanaakaan, vaan poistui ulos majatalosta. Tomar oli onnellinen että ilta oli vilkas ja kapakka täynnä väkeä. Heidän lähtöään ei huomattaisi.

He pujahtivat kenenkään huomaamatta ulos ja talliin, jossa Veli ja juhdat olivat. Tomar tervehti nelijalkaista ystäväänsä. Veli hörähti ja pukkasi turvallaan Tomaria kylkeen hänen satuloidessaan sitä. Tomar huokaisi masentuneesti. Veli ei koskaan tuomitsisi hänen tekojaan. Tomar näki Vesjan seisovan typerän näköisenä tallin käytävällä.

”Satuloi toinen juhta itsellesi!” Tomar tiuskaisi. Vesja katsoi häntä hölmistyneenä.

”Entä Remi?” Vesja ihmetteli. Tomar mulkaisi Vesjaa, harppoi sitten hänen viereensä ja tarttui tätä paidasta kiinni. Vesja hätkähti.

”Älä kysele koko ajan typerys! Satuloi ratsu! NYT! Tai jää tänne.” Tomar ärähti ja töytäisi pelästyneen Vesjan kauemmas. Tomar palasi Veljen luokse. Kiristäessään satulavyötä hän näki sivusilmällä Vesjan satuloivan toisen juhdista itselleen. Tomar tunsi tyytyväisyyttä, että Vesja sai otteen itsestään, mutta toisaalta Tomarista tuntui hyvin pahalta sisällään. Häntä alkoi heti kaduttaa, ettei häipynyt yksin vähin äänin. Miksi hän haki Vesjan mukaansa? Tomar koetti kädellään paidanrintaansa ja tuntiessaan talismaanin olevan taskussaan hän huokaisi.

Heti talutettuaan ratsunsa ulos he hyppäsivät ratsaille ja karauttivat pois kylästä. Eikä Vesja enää kysellyt häneltä kysymyksiä. Yö tulisi olemaan pitkä ja pimeä.

Kohti pohjoista - Kappale 2

Veriteko

Markkinapäivä koitti nopeammin kuin Tomar oli osannut ennakoida. Sikalan isäntä oli luvannut puoli päivää vapaata, kuten Markkinapäivänä oli tapana ja Tomar oli hyvin tyytyväinen. Hän oli ottanut Vesjan varoituksen tosissaan ja oli päättänyt käyttää vapaan päivänsä osaksi uuden asunnon löytämiseen. Hän oli luvannut tavata Serinan auringon laskiessa Suurtorilla, jossa tanssit pidettäisiin. Hänellä olisi monta tuntia aikaa kierrellä kaupungilla kyselemässä huonetta. Kaiken varalta Tomar päätti kiertää toiselle puolelle kaupunkia asunnon perässä. Vaikka työmatka olisikin pitempi, olisi hänellä pienempi mahdollisuus paljastua.

                      Tomar aloitti kierroksensa Yumón etelärannalta. Asunnot olivat hyvässä kunnossa siellä, mutta aivan liian kalliita Tomarille. Hänelle riitti vaatimaton huone, kunhan siinä olisi sänky, ikkuna ja vähän säilytystilaa hänen pienelle omaisuudelleen. Lisäksi joka asunnossa Tomar pisti merkille mahdollisia paikkoja, jonne voisi piilottaa talismaanin. Tomar kiersi yli kaksi tuntia tuloksetta. Joko huoneet olivat liian kalliita tai aivan hirveässä kunnossa. Yksi emäntä yritti vuokrata hänelle kellarikomeroa huoneena. Eräs huone oli muuten hyvä ja kohtuullinen vuokra, mutta se sijaitsi punaistenlyhtyjen kadulla ja Tomar tunsi itsensä kiusaantuneeksi pelkästään läpi kulkiessaan, puhumattakaan että hän asuisi siellä.

                      Lopulta Tomar löysi otollisen asunnon. Se oli pieni huone Vänkisäären kievarin yläkerrassa, josta edellinen vuokralainen oli juuri muuttanut pois. Huone muistutti Tomaria hieman Demon asunnostaan. Lisäksi kievarin isäntä lupasi Tomarille hieman alennusta vuokrastaan, jos hän joka aamu töihin lähtiessä veisi isännän itse panemia oluita myytäväksi torille toiselle myyjälle. Tarjous oli niin hyvä, ettei siitä voisi kieltäytyä. Isäntä oli mukava ukko, joka siivosi innokkaasti kapakkaansa, jossa oli ollut tappelu toissapäivänä. Kievari oli yhä suljettuna sen johdosta. Tomar lähti tyytyväisin mielin kohti Suurtoria. Hänen viikon palkkansa menisi uuden asunnon ensivuokraan, mutta se ei häntä lannistanut.

                      Puolessa välissä matkaa hän tuli aukiolle, josta ei ollut ennen mennyt ohitse. Väkeä oli kerääntynyt aukion keskellä olevan korokkeen luokse. Tomarin uteliaisuus voitti ja hän poikkesi hiukan lähemmäs jotta näkisi kulkiessaan mistä oli kyse. Tomar ymmärsi pian, että kyseessä oli mestaus. Korokkeelle nousi kaksi vartijaa, joista toinen alkoi kertoa suureen ääneen mestattavan rikoksista. Tomar henkäisi. Korokkeelle retuutettiin Vesjaa, jota oli hakattu ja joka näytti harvinaisen kurjalta. Tomar kulki lähemmäs kuullakseen paremmin.

                      "...syytetään Jeremias Aarren poijan taposta, joka tapahtui Markkinapäiväin aattona, illan yhdennellätoista kellonlyömällä. Syytetty puukotti uhriksi joutunutta kalastajaa Vänkisäären kapakassa. Syytetyn vastusti aggressiivisesti pidätystä. Uhri kuoli viiteen puukon iskuun ylävartalossa, sekä kahteen puukoniskuun käteen, sekä jalkaan. Rangaistuksena taposta on kuolema mestaten. Jos kellään on mitään vastalausetta, sanokoon sen nyt, muussa tapauksessa mestaus pannaan täytäntöön välittömästi." Vartija kuulutti kovalla äänellä ja katsoi yleisöä.

                      Väki vilkuili toisiansa ja vaikutti kärsimättömältä. Joku huusi jo kiirehtimään asian kanssa. Tomar oli järkyttynyt. Ei hän kyllä koskaan pitänyt tuosta miehestä, mutta jotenkin tämä tuntuu väärältä. ...Sinä saat keksiä syyn, mutta emme puhu siitä nyt... Tomar tajusi. ...taposta, joka tapahtui markkinapäiväin aattona, illan yhdennellätoista kellon lyömällä...

                      "Minä vastustan!" Tomar huusi ennen kuin ehti ajatella pitemmälle. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Vartija näytti raivokkaalta.

                      "Minä... tai siis... Tarkoitan että hän ei voinut tehdä sitä. Siis sitä tappoa... Koska.. koska minä näin hänet toissa iltana kadulla, juuri kun kello oli lyönyt yksitoista. Hän oli Toisella puolella kaupunkia." Tomar nielaisi. Hänestä tuntui, että teki juuri pahan virheen. Vesja näytti ilahtuneelta, mikäli sitä pysty tunnistamaan mustelmien turvottamista kasvoista. Silloin korokkeelle astui Trokahn, pingottunut ilme kasvoillaan.

                      "Sinä, poika! Todistatko sinä lain nimessä nähneesi tämän miehen toissapäivänä kello yksitoista illalla, siellä missä kuvailit?" Hän kysyi ankarasti.

                      "Kyllä... herra." Tomar sanoi. Ihmiset katsoivat ensin häntä sitten Trokahnia, joka alkoi punehtua korviaan myöten.

                      "Oletko AIVAN varma? Tiedätkö että oikeuden palvelijoille valehteleminen maksaa sinulle henkesi!?" Darmorth kysyi lähes huutaen.

                      "Olen. Nämä kansalaiset kuulkoot sanani." Tomar sanoi kuulostaen jo vakuuttavammalta.

                      "Mies on syytön!" Joku huusi yleisöstä.

                      "Päästäkää se vapaaksi!" Toinen huusi.

                      "Aivan! Päästäkää vapaaksi!"

                      "Syytön!"

                      "Hän on Syytön!"

Kenraali näytti kiehuvan raivosta. Hän viittaisi kiukkuisesti vartijoille, jotka päästivät Vesjan vapaaksi. Vesja luikerteli kiiruhtaen ihmismassan sekaan. Tomarkin lähti puikkelehtimaan väen tungoksen läpi. Juuri kun hän oli päässyt pahimmasta tungoksesta, tarttui joku häntä hihasta ja veti nurkan taakse. Kenraali Trokahn seisoi aivan hänen vieressään ja toinen vartijoista piteli Tomarista tiukasti kiinni.

                      "Kuules karvanaama. Minä annan sinulle ystävällisen neuvon. Älä tule minun tielleni." Kenraali sanoi. Tomarista kiinni pitävä vartija tarrasi hänen molemmista käsistään kiinni, kun toinen vartija iski hänestä ilmat pois. Tomar painui tuskissaan maahan, johon Kenraali ja hänen vartijansa hänet jättivät. Meni tovi ennen kuin Tomar kykeni nousemaan jaloilleen ja jatkamaan matkaansa.

                      Minun täytyy pakata. Minun täytyy muuttaa tänään. En ole turvassa. Tomar ajatteli, kulkiessaan kohti sikalaa. Sitten hän pysähtyi ja muisti. Tanssit! Kaiken keskellä Tomar oli unohtanut Serinan ja että oli luvannut tytölle viettää iltaa hänen kanssaan. Tunti aikaa, ehdin juuri ja juuri pakata ennen tansseja. Tomar mietti ja kiiruhti askeleitaan. Hänen vatsaansa sattui yhä, mutta hän pystyi jo hengittämään paremmin. Tie tallille meni Suurtorin viertä ja tanssiaisten valmistelut olivat jo valmiina ja orkesteri viritteli jo soittimiaan.

                      Tomar kiiruhti talilla suoraan huoneeseensa. Hän lukitsi oven kaiken varalta. Tomar kaivoi tavaransa esiin ja pakkasi satulalaukkunsa täyteen. Omaisuutta hänellä ei ollut yhtään enempää, kuin muuttaessaan Yumóon, mutta rahaa hän oli tienannut senkin edestä. Lopuksi hän otti talismaanin lattialuukun alta pois. Hän mietti hetken, mutta päätti olla pakkaamatta talismaania vielä. Hän otti talismaanin mukaansa ja kipusi alas talliin. Sikojen puolella oli neljäkymmentä pilttuuta sioille. Tomar kulki tallin läpi ja tervehti tuttuja röhkijöitä. Sisäpihalla oli pieni talli isännän omille ratsuille, jossa myös Veli asui. Tomar tervehti vanhaa ystäväänsä, joka nosti päätään ja hirnahti tervehdykseksi.

                      ”Muutan tänä iltana. Sinä saat auttaa kantamaan tavarani.” Tomar jutteli samalla, kun asetteli satulahuopaa paikoilleen. Hän ei aikonut laittaa vielä suitsia Veljelle, mutta satuloi sen valmiiksi, jotta illalla lähtö nopeutuisi hieman. Tomar otti talismaanin taskustaan ja pilotti sen satulahuovassa olevaan taskuun, joka jäisi piiloon satulan alle.

                      ”Kaiken varalta.” Tomar sanoi laittaessaan satulaa paikalleen.

"Älä tule minun tielleni."

Kellot kumahtivat kuusi kertaa, kun Tomar saapui Suurtorille. Musiikki soi jo ja ihmiset tanssivat. Tomar oli pujottanut leinikin napinläpeensä ja etsi katseellaan Serinaa.

                      ”Siinähän sinä olet!”

Tomar kääntyi katsomaan ja huomasi Vesjan seisovan selkänsä takana. Hänen kasvojensa turvotus oli jo hieman laskenut, mutta ilmeestä päätellen hän ei olisi voinut voida paremmin.

                      ”Halusin vain tulla kiittämään!” Vesja sanoi ja kumarsi teatraalisesti Tomarille.

                      ”Otin vaarin neuvostasi. Muutan tänä iltana.” Tomar vastasi ja vilkuili huomasiko kukaan hänen puhuvan tälle miehelle. Vesja naurahti harvinaisen elottomasti.

                      ”Minun olisi myös pitänyt uskoa sinua. Tiedänpä vastedes että kuuntelen neuvojasi.” Vesja sanoi.

                      ”Minä taas toivon, etten näe sinua enää koskaan.” Tomar sanoi ja katui heti tylyjä sanojaan. Vesja vain virnisti hänelle.

                      ”Älä huoli. Minä lähden tästä kaupungista. Minulle ei riitä se, että muuttaisin toiselle puolelle kaupunkia. Hyvästi siis.” Vesja sanoi hymyillen vaisusti.

                      ”Mitä sinä tarkoitat?” Tomar huudahti, mutta Vesja oli jo kadonnut väentungokseen. Mahtoiko hän vihjata, että Tomarin suunnitelma muuttaa eri paikkaan olisi turha? Nyt hän ei saisi tietää.

                      ”Hei! Olen etsinyt sinua!” tytön ääni sanoi.

Tomar kääntyi ja näki Serinan seisovan vieressään pukeutuneena antavaan leninkiin.

                      ”Kenen kanssa sinä puhuit?” Serina kysyi uteliaana.

                      ”Ei kuulu sinulle!” Tomar äyskäisi. ”Anteeksi, tarkoitan… joku vain kysyi tietä lähimpään majataloon.”

                      Tyttö näytti säikähtäneeltä. Mikä minua vaivaa? Ei se ole hänen vikansa, että olen joutunut vaikeuksiin.

                      ”Anteeksi… On ollut pitkä päivä.” Tomar pahoitteli ja otti Serinaa kädestä ja sai tytön taas hymyilemään.

                      ”Tule.” Serina sanoi hymyillen salaperäisesti. Sitten hän lähti vetämään Tomaria mukanaan väkijoukon läpi.

                      ”Toivottavasti muistat, etten yhäkään osaa tanssia!” Tomar huusi, mutta tyttö vain nauroi. He kulkivat ihmisten läpi toiselle puolelle toria. He jäivät seisomaan hetkeksi paikoilleen kuuntelemaan soittoa. Tyttö näytti nauttivan olostaan ja Tomarkin tunsi jo hieman rentoutuvan.

”Odota tässä.” Serina irrotti otteensa Tomarin kädestä ja lähti kävelemään kohti piiriä, jonka keskellä ihmiset tanssivat.

Tomar lähti tytön perään ja pysähtyi piirin reunalle. Uusi laulu alkoi soida ja Serina kiiruhti parien vaihtuessa piirin keskelle. Joku mies tuli pyytämään häntä tanssiin, mutta tyttö kieltäytyi, virnistäen ilkikurisesti. Sen sijaan hän alkoi tanssia yksin ja häntä oli ilo katsella. Tomarille muistui mieleen Korvenpään keskikesän juhla, jossa tytöt ja miehet nousivat pöydille tanssimaan. Toisinaan meno kävi niin villiksi, että vanhempi väki tuhahteli paheksuvasti, mutta lapsilla ja nuorilla oli hurjan hauskaa.

Tomar ei voinut muuta kuin hymyillä. Serina oli selvästi ennenkin tanssinut ja hän nautti siitä täysin rinnoin. Väki taputti tahtia, kun hän pyörähteli villisti tanssilavan poikki. Hän nappasi vauhdista oluttuopin jonkun kädestä, tanssi kauemman nauraen ja otti pitkän hörpyn kolpakosta. Serina pyörähti Tomarin viereen ja ojensi tuopin hänelle iskien silmää. Väki ulvoi naurusta ja orkesteri soitti kuin viimeistä päivää. Tomarilla ei ollut koskaan ollut hauskempaa.

Monen riehakkaan kappaleen jälkeen Serina tuli takaisin Tomarin luo raikuvien aplodien saattamana. Monet miehet nauroivat ja taputtivat hymyillen Tomaria selkään, kun Serina tarttui häntä kädestä ja veti jälleen perässään. He istuutuivat torille pystytettyyn oluttelttaan. Tomar tilasi heille kummallekin tuopit olutta ja he juttelivat pitkään juoden ja nauraen.

Aurinko laski. Kesken keskustelun Tomar yllättäen muisti, että hänen täytyi muuttaa vielä samana iltana. Kunpa hän voisi muuttaa huomenna, eikä juuri nyt, kun vielä oli hauskaa!

”Olen pahoillani, mutta minun täytyy nyt lähteä.” Tomar sanoi pettyneenä ja nousi ylös.

”Minä tulen samaa matkaa.” Serina sanoi ja tarttui Tomaria käsikynkkään.

Tyttö tuntui lämpimältä hänen kylkeään vasten ja Tomarin oli vaikea olla virnuilematta typerästi. Olut sai hänen päänsä tuntumaan kevyeltä, kuten myös jalkansa, vaikka välillä Tomar horjuikin askelissaan. He molemmat vain nauroivat, kun Tomar lähes törmäsi massa olevaan oluttynnyriin. Vaikka matka tallille tuntui käyvän joutuisasti, oli jo pimeä heidän saapuessaan perille. Tomar oli jo hyvästelemässä Serinaa, kun tyttö painautui häneen kiinni ja suuteli kiihkeästi.

                      ”Mennään sisään.” Serina kuiskasi. Tomar avasi oven harvinaisen nopeasti, eikä hän jälkikäteen edes muistanut kuinka he pääsivät hänen huoneeseensa asti. Hän vain muisti istuneensa sängyllä katsoen, kun Serina veti mekon päältään hänen edessään. Tyttö oli kuuma, notkea ja kiihkeä. Tomar ei ymmärtänyt kuinka oli koskaan aiemmin pystynyt elämään ilman naista. Serinan huulet olivat kosteat, samoin hänen naiselliset osansakin. Vasta jälkikäteen Tomar ymmärsi, että vaikka hän oli ensi kertaa naisen kanssa, se ei ollut Serinan ensimmäinen kerta. Ei välttämättä edes toinen, tai viides.

                      Tomar huohotti hengästyneenä ja hikisenä sängyllä. Serina kävi makuulle hänen viereensä ja suuteli kevyesti häntä poskelle. He makasivat siinä hetken, humaltuneena kiihkosta ja oluesta.

                      ”Onpas täällä kuuma.” Serina sanoi ja pyyhkäisi otsaansa. Tomarillakin oli kuuma. Liian kuuma. Tomar haistoi ilmaa.

                      ”Savua!” Tomar huudahti. Hän ponkaisi ylös ja avasi huoneensa oven, joka ei ollut edes lukossa. Sisään tulvi savua sakeana. Tomar sulki oven nopeasti ja alkoi kiireesti etsiä vaatteitaan. Serinakin pinkaisi ylös ja veti mekon ylleen. Alhaalta alkoi kuulua sikojen kiljumista.

                      ”Voi ei! Eläimet!” Tomar huusi vetäessään paitaa ylleen. Serina henkäisi.

                      ”Isä ei saa tietää että olen täällä!” hän vinkaisi.

                      ”Mene ulos takakautta, minä yritän pelastaa siat!” Tomar sanoi ja aukaisi oven. Savua tulvi sisään mustanaan. He yskivät laskeutuessaan alas tikkaista. Rehuvarasto oli sytytetty tuleen ja se roihusi jo hurjana. Tuli alkoi levitä sikojen puolelle. Serina juoksi takaovelle ja avasi sen selälleen ja pakeni sitten yöhön. Tomar alkoi aukoa sikojen pilttuita. Isot siat olivat vauhkoontuneet savusta ja säntäilivät hurjina kohti ovea. Ensimmäiset karsinat olivat jo tulessa. Tomar tajusi että hänen olisi pidettävä kiirettä. Hän kiskoi ovia auki, savun polttaessa kurkkua ja kirvellen silmiä ja nenää. Hän kuuli kun ulkona hälytyskellot alkoivat soida.

                      Tuli eteni hurjaa vauhtia ja pian Tomar huomasi olevansa liekkien saartama. Karsinoissa palavat siat kirkuivat verta hyytävästi. Tomar ymmärsi, että hänen olisi luovutettava ja yritettävä pelastaa vain ne siat, jotka hän oli jo saanut ulos karsinoistaan ja jouduttava ulos, muuten hän palaisi tallin mukana. Hän läiski sikoja eteenpäin ja yritti päästä ulos tallista. Tuli roihusi jo kattoa myöten ja tallin rakenteet alkoivat pettää. Minä kuolen tänne! Tomar veti paidan kuononsa päälle ja yritti kiiruhtaa. Kuului kova pamahdus. Tomar säikähti ja kääntyi ympäri. Tallin ovi oli mennyt kiinni.

                      ”Ei!!” Tomar karjaisi.

Hän änkesi vauhkoontuneiden sikojen lomitse ovelle. Se ei auennut.Oven eteen oli pönkätty jotain ulkopuolella. Tomar alkoi panikoida. Hän hakkasi ovea ja huusi täyttä kurkkua, kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Minä kuolen minä kuolen apua apua APUA!!!! Sikojen kiljunta muuttui oudoksi kohinaksi hänen päässään ja ainoa asia mitä hän kuuli, oli hänen oman sydämensä syke joka hakkasi rinnassa kuin riivattuna. Savu peitti kaiken ja Tomaria huimasi. Ei. Minä en kuole tänään.

                      Tomar heittäytyi ovea vasten, mutta se ei antanut periksi. Tomar heittäytyi uudestaan ja uudestaan. Hän tunsi rakuunin hänen sisällään huutavan hurjana. AUKEA! Tomar syöksyi kaikella voimallaan ovea vasten. Ovi räsähti. Oven edessä ollut lankku taittui ja lensi monta metriä pihamaahan, kun Tomar heittäytyi viimeisen kerran ovea vasten. Pihalla kävi hurja kuhina. Väkeä juoksi edes takaisin tuoden ja hakien vettä sammutustöihin. Kukaan ei edes aluksi nähnyt Tomaria. Vasta kun viimeiset siat laukkasivat ulos, joku huomasi Tomarinkin ja hänet komennettiin auttamaan eläinten kiinni pitämisessä. Koko talli roihusi ja palo yritti levitä muihinkin pihan rakennuksiin ja sammuttajat tekivät taukoamatta töitä estääkseen tuhon leviämisen. Sivutallin eläimet oli myös tuotu ulos, Veli muiden mukana. Tomar näki tallin isännän juoksevan pihaan kauhistuneena. Pian isäntä huomasi Tomarin, joka yritti pitää pelästyneitä eläimiä kasassa viiden muun ihmisen kanssa.

                      ”Tomar! Mitä ihmettä täällä on tapahtunut!?” Isäntä huusi hämillään ja vihaisena.

                      ”Minä- *köh* Talli- *köh köh* - tulipalo-!” Tomar änkytti yskien yhä rajusti.

                      ”Minä kyllä näen että talli palaa! Kerro! Miten näin pääsi käymään!?” Isäntä tarttui Tomaria hihasta ja huitoi raivoisasti kohti liekkejä.

                      ”Anteeksi.. Minä olin… Olin nukkumassa, kun palo syttyi.” Tomar sanoi. Hänestä alkoi tuntua, että isäntä uskoi hänen olevan syypää palon syttymiseen. Isäntä tiukensi otettaan.

                      ”Minä näin sinut torilla tänään juomassa olutta tyttäreni kanssa. Kerro, missä Serina on??”

                      Tomar nielaisi. Hän muisti mitä Serina oli sanonut. Mutta tyttö oli ainoa, joka pystyi todistamaan, että Tomar ei ollut syypää palon syttymiseen. Tilanne oli painajaismainen.

                      ”Hän… Serina jäi Suurtorille. Tulin yksin tallille ja pistin nukkumaan. Heräsin savun hajuun. Muuta en tiedä, vannon sen!” Tomar vastasi surkeana. Hän tiesi kuinka pahalta hän kuulosti. Isäntä katsoi häntä vihaisesti ja irrotti otteensa.

                      ”Häivy. Lähde nyt, ennen kuin kutsun vartijat ja sanon heille, että sinä poltit tallini.” hän sanoi vihaisesti ja kiiruhti sitten auttamaan sammutustöissä.

                      Tomar niin hämillään kaikesta, ettei aluksi edes tajunnut mitä tapahtui. Hän haki Veljen, satuloi sen ja lähti taluttamaan sitä ulos pihasta. Kadulle oli kerääntynyt valtava joukko ihmisiä katsomaan tulipaloa. Monet kiiruhtivat auttamaan sammutustöissä, osa yritti pitää tulen hallinnassa, ettei se leviäisi lähirakennuksiin. Sikojen kiljuminen oli vaiennut jo aikoja sitten. Tomar talutti Veljeä ihmisjoukon lävitse. Tuntui kuin häntä oli lyöty kasvoihin ja lujaa. Hän alkoi vähitellen tajuta, että hän oli menettänyt tulipalon mukana kaiken mitä hän omisti. Lähes kaiken. Ainoastaan pussillinen kolikoita ja talismaani oli säilynyt veljen satulahuovan taskussa. Ja minun olisi kuulunut palaa myös. Ilta oli ollut tähän mennessä Tomarin elämän paras ja ehkä myös kauhein. En tule näkemään Serinaa koskaan enää. Ehkä niin on parempi.

Väki joukko alkoi harveta mitä kauemmas tallista Tomar eteni. Pian kadut olivat jo lähes tyhjät. Erään korttelin nurkalla seisoi kaksi vartijaa, jotka juttelivat keskenään ja katosivat pian nurkan taakse. Tomar tajusi, että hänen olisi paras ratsastaa mahdollisimman nopeasti ulos kaupungista. Minne minun nyt täytyisi mennä? Hän oli ajatellut, että olisi voinut viettää Yumóssa vielä monta vuotta, mutta tuo toive oli ollut nuoren ja hölmön pojan unelma. Hänen kohtalonsa olisi tien päällä. Tomar tunsi raskaan painon sydämellään. Se oli talismaanin paino.

Tomar lähestyi kaupungin porttia. Portilla seisoi kaksi vartijaa. Tomar ohjasi Veljen nopeasti sivukujalle. Hänen ei olisi turvallista mennä pääportista tänä yönä. Tomar muisti sivuportin pohjoisessa, josta hän oli kuljettanut siat päivisin aitaukseen. Hän lähti ohjaamaan Veljeä kapeaa kujaa pitkin. Puolen tunnin päästä he saapuivat sivuportille. Tomar hyppäsi alas ratsailta, sitoi Veljen suitset seinän viereen kiinni ja meni tarkistamaan reitin. Ketään ei näkynyt. Tomar palasi Veljen luo ja talutti sen hiljaa ulos portista. Hän katsoi portin ulkopuolella olevaa aitausta ja muisti ne huolettomat päivät, kun hän talutti sikoja pitkin Yumón katuja.

Muistikuva alkoi ahdistaa. Kirkkaat muistot aurinkoisista ja iloisista ajoista jättivät katkeran maun. Miksi nyt? Mitä  minä tein väärin? Juuri kun hän oli asettunut aloilleen ja ehtinyt kotiutua Yumóon. Tomar hyppäsi Veljen selkään ja ravasi tietä pitkin kohti pimeää metsää. Ennen metsän reunaa hän vielä vilkaisi taakseen. Yumón yllä loisti vielä tulipalon kuumotus ja savu kohosi seesteiselle taivaalle äänettömänä patsaana. Tomar tunsi katkeran kyyneleen vierivän poskeaan pitkin leukaan ja siitä paitansa sisään. Miksi hänen pitikin olla näin kiltti ja hyväuskoinen! Kaikki olisi hyvin, jos hän olisi pysynyt kaukana siitä viheliäisestä miehestä. Kaikki olisi hyvin ja hän ei olisi saanut Vartiastoa kimppuunsa. Tomar puri huultaan katkerana ja kannusti Veljen laukkaan kohti korpea.

Tomar oli jo jonkin matkan päässä kaupungista, kun hän näki jotain metsän keskellä. Hän oli jo ratsastamassa ohitse, kun kuuli äännähdyksen. Jokin liikahti pusikossa. Hän hidasti Veljen tahtia ja seisahtui lopulta tielle. Hän oli näkevinään jotain maassa, mutta ei saanut selvää mitä. Tomar vilkaisi ympärilleen, kunnes oli vakuuttunut, ettei ketään ollut lähettyvillä. Sitten hän loikkasi alas ratsailta.

”Odota tässä.” Tomar sanoi Veljelle ja koski sen turpaa hellästi. Hän lähti kulkemaan puitten lomaan niin äänettömästi kuin osasi.

Sydän hakkasi Tomarin rinnassa. Jokin hänen sisällään sanoi, ettei jokin nyt ollut kunnossa ja Tomar oli jo kääntymässä takaisin, kun hän näki jonkin liikahtavan maassa. Tomar astui lähemmäs puiden lopmitse ja näki maassa Vesjan ja jonkin miehen. Heidän oli hakattu verille. Vesjan kasvot olivat entistäkin turvonneemmat ja maassa makaavan miehen naama oli ruhjottu lähes tunnistamattomaksi, mutta Tomar pisti merkille ruskean takin ja saappaat. Tämä oli se sama mies, jonka hän oli nähnyt kaksi yötä sitten kadulla. Mies oli eloton, mutta Vesja liikahteli vielä. Tomar riensi Vesjan luokse ja käänsi hänet selälleen. Vesja vaikersi ja yritti vaistomaisesti suojata käsillään kasvojaan.

”Minä tässä, Tomar.” Tomar kuiskasi, mutta Vesja ei näyttänyt kuulevan. Hän vapisi ja hengitti raskaasti.

”Odota.” Tomar sanoi ja harppasi Vesjan yli toisen miehen luo. Mies makasi liikkumattomana ja hänen allaan maassa oli paljon verta. Tomar kokeili miehen kaulaa, hän ei tuntenut sykettä ja mies tuntui jo kylmältä. Tomar nousi ylös ja katsoi ympärilleen. Nämä kaksi ovat olleet täällä metsässä jo hetken aikaa. Maassa näkyi muiden askelten painaumia. Viisi miestä… Tomar näki sielunsa silmin, kuinka viisi miestä on hakannut nämä kaksi henkitoreisiin. Siis Vesjan, tuo toinen on jo kuollut.

Tomar tuijotti herkeämättä Vesjaa, joka makasi tajuttomana maassa hengittäen raskaasti. Kaikki on hänen syytään. Jos hän ei olisi sekoittanut tähän kaikkeen… Hetken Tomar tunsi outoa nautintoa, kun hän katsoi Vesjan kärsivän maassa. Tilanne sai Tomarin hymyilemään vahingoniloa.

”Sait mitä ansaitsit.” Tomar sanoi ja kosketti vyötäisillä roikkuvaa tikariaan. Hän voisi päästää tuon itikan kärsimyksistään. Tai sitten jätän sinut kitumaan.

Tomar hätkähti. Ajatteliko hän todella noin?! Vahingonilo muuttui häpeäksi, katumukseksi ja sääliksi. Vesja yritti varoittaa Tomaria, mutta hän ei ottanut sitä tarpeeksi vakavasti. Ja samat miehet jotka pahoinpitelivät Vesjan, sytyttivät luultavasti myös tallin tuleen. Ja jos minut olisi saatu kiinni, minäkin makaisin verisenä maassa, kuten he. Ilmeisesti ne, jotka polttivat tallin, luulivat Tomarin palaneen sen mukana. Tomar katsoi kuollutta miestä. Kuka ikinä hän olikaan, Tomar olisi voinut olla hänen saappaissaan.

Vesja voihkaisi jälleen ja liikahti maassa. Tomar tunsi levottomuutta, täällä ei ole vielä turvallista. Hän astui Vesjan viereen, nosti hänet syliinsä ja lähti Veljen luokse. Pieni mies oli paljon kevyempi, kuin mitä Tomar oli odottanut. Toisaalta, Tomar oli joskus kantanut myös Darania harteillaan, tämä puolituinen oli lasten leikkiä siihen verrattuna.

Päästyään tielle Tomar nosti Vesjan Veljen selkään ja hyppäsi ratsaille Vesjan taakse, pitäen hänestä kiinni ettei hän putoaisi. Veli hörähti tyytymättömänä, mutta lähti kiltisti ravaamaan Tomarin käskystä. Tuuli kantoi mukanaan kellojen lyönnit kaupungista. Keskiyö koitti ja Tomar jätti jälleen yhden kodin taakseen.

Syksy tuli! omg

Ensiviikolla julkaisen 25. kappaleen Aygan Laulua, mukaan luettuna prologit ja johdannot. :)  Parin viikon päästä blogi on ollut pystyssä 4kk ja olen iloinen, sekä yhtälailla hämmästynyt, että tätä tarinaa oikeasti lukee ihmisiä! Kiitos kaikille lukijoille! ^________^
           Nyt olemme päässeet jälleen takaisin Tomarin tarinaan. Lukijat ovat luultavasti jo arvanneet, kuinka tarina tulee etenemään. Aivan, Tomarin tarinan jälkeen tulee jälleen osa Salamurhaa, ja näin tarinat vuorottelevat kohti vääjäämätöntä loppuaan! (dun dun duunnn)
           Tämä oli sellainen ratkaisu käsikirjoituksen osalta, jota olen miettinyt ja pohtinut kaikista eniten. Tälläkin hetkellä olen hieman kahden vaiheella siitä, oliko tämä nyt järkevä idea vai ei. :D. Yritän  kuitenkin luottaa itsekin päätökseeni rakentaa yksi kokonaisuus kahdesta eri tarinasta. Palautetta saa antaa, jos järjestys tuntuu typerältä tai vaikeaselkoiselta.

Lopuksi tiedoksi kaikille seuraajille: Vaikka tarina onkin jo melko pitkältä, puoliväli tuskin häämöttää vielä! Eli tarinaa on vielä rutkasti jäljellä. :D Lähitulevaisuudessa yritän myös lisätä enemmän taidetta, eli piirroksia ja tarinan kuvitusta Teidän kaikkien (ja itseni) iloksi.

Tuuli kuittaa.