torstai 29. elokuuta 2013

Salamurha - Kappale 5

Jabra




Oli yö. Ainakin kellotaulun mukaan. Avaruudessa yö ja päivä näyttävät kumpikin samalta. Oli kulunut kahdeksan tuntia siitä kun he olivat lähteneet Antanielin alukselta suurlähettiläiden alusta kohti ja nyt he lipuivat automaattiohjauksella päämääränsä luo. Priorin suurlähettiläiden aluksesta ei ollut vielä tietoakaan, joten he olivat päättäneet levätä kunnolla ennen todellista koitosta.
                      Ainoa, joka kuitenkaan ei saanut unta, oli Eiffel. Hän makasi tekokuitupäällysteisellä sohvalla tuijottaen katonrajassa olevasta ikkunasta ulos. Hän mietti mitä tekisi, sitten kun he olisivat hoidelleet Jabran ja saaneet palkkionsa. Hän hankkisi uuden asunnon toisesta kaupungista, ehkä uuden henkilöllisyyden. Eläkeikään ei ollut kovin pitkä matka ja hän voisi aloittaa kaiken alusta, puhtaalta pöydältä. Eiffelin mieli synkkeni yllättäen. Hän mietti mitä kaikkea antaisi, jos voisi saada yhden lyhyen hetken menneisyydestään takaisin. Se, mitä hän ei voisi saada rahalla oli ainoa asia mitä hän halusi tässä maailmassa.
Eiffel sulki silmänsä. Oli jälleen loppukesän iltapäivä. Hän katsahti ympärilleen. Kuinka selvästi hän näkikään kaiken. Eiffelillä ei ollut silmälappua. Sen hän saisi vasta vuosien päästä. Tapahtumat neljän vuosikymmenen takaa palautuivat kirkkaina hänen mieleensä. Eiffel seisoi viheriällä kukkulalla. Takana kohosi jylhä metsä: Ei Kenenkään Maa. Hän asteli rinnettä ylöspäin. Joka askel tuntui kevyeltä ja hänen mielensä oli seesteinen. Eiffel tunsi sisällään lämpöä, kun hän lähestyi rinteen huippua. Hän tiesi mitä hän pian näkisi. Eiffel pääsi huipulle ja hänen henkensä salpaantui. Jokin hänen sisällään tahtoi yhtä aikaa sekä itkeä, että nauraa. Hän näki kullanruskeat hiukset, marmorinvalkean ihon, syvänruskeat silmät ja hän kuuli äänen; kauniimman ja kirkkaamman kuin mikään muu ääni.
”Rakas.”
Eiffel havahtui unestaan äkisti. Hän vilkaisi ympärilleen. Viereisellä istuimella Mendez urahti hiljaa ja käänsi kylkeään. Eiffel hieraisi silmäänsä ja nousi vaivihkaa istumaan. Markokin nukkui sikeästi. Eiffel katsahti kelloa, se näytti kahdeksaa yli neljää Priorin aikaa. Hän ei ollut nukkunut tuskin viittä minuuttia.
                      Kuului synkkä huokaus. Eiffel kääntyi ja näki matkustamon perällä ikkunan vieressä Waldon. Tämä istui hiljaa tuijottaen ikkunasta ulos loputtomaan pimeyteen. Eiffel näki tähtien kajossa kimmeltävän kyyneleen hänen poskellaan. Sitten hän näki jotain muutakin kiiltävää. Ase. Jokin muljahti pahasti Eiffelin sisällä kun hän näki aseen piipun osoittavan Waldoa leukaan. Eiffel yritti liikahtaa tai sanoa jotain, mutta ei saanut muuta aikaiseksi kuin äänettömän henkäisyn. Hän näki Waldon huulien muodostavan tutun sanan, joka katosi kuiskauksena avaruuteen. Naks, varmistin naksahti pois päältä. Yhtäkkiä tunto palasi jäseniin ja sekunnissa Eiffel syöksähti Waldoa kohti. Ennen kuin kumpikaan tajusi mitä tapahtui, hän oli jo napannut aseen Waldolta ja iskenyt tämän lattiaan kovaa paukahtaen.
He tuijottivat toisiaan. Eiffel piteli toisessa kädessään asetta, joka oli vielä hetki sitten vähällä lopettaa hänen ystävänsä elämän ja toista kättään hän piti yhä tiukasti nyrkissä, lyötyään sillä häntä ohimolle. Waldo makasi lattialla, pidellen kädellään silmäkulmaansa ja tuijottaen Eiffeliä ankarasti, mutta myös häpeissään.
Qué diantres...?” Mendez oli herännyt kolahdukseen ja istui penkillä unisena ja katsoi hämmentyneenä Eiffeliä ja Waldoa. Myös Marko oli havahtunut. Eiffel laski nyrkkinsä, laittoi aseen varmistimen takaisin päälle ja laski sen pöydälle muiden aseiden päälle. Hiljaisen hetken katkaisi lyhyt piippaus, joka kuului ohjaamosta. Eiffel kääntyi kuuntelemaan. Piippaus kuului uudestaan.
”Waldo kaatui.” Eiffel sanoi kävellessään Mendezin ja Markon ohitse kohti ohjaamoa. Muut ymmärsivät Eiffelin äänestä, että asia oli loppuun käsitelty. Waldo nousi ylös lattialta ja sanaakaan sanomatta seurasi Eiffeliä ja toiset seurasivat perässä.
Eiffel tuijotti ahtaan ohjaamon ikkunasta ulos, kun muut saavuttivat hänet.
”Marko, onko toi tuolla nyt se alus?” Eiffel kysyi ja osoitti edemmäs. Marko istuutui ohjaajan paikalle ja tähysti etäisyyteen. Kaukana heidän edessään näkyi pieni valkea piste. Marko laittoi päähänsä lentäjän kiikarit ja antoi samalla komentoja alukselle, joka vastasi hurisemalla matalasti.
”Joo. Toi on nyt se suurlähettiläiden alus.” Marko sanoi ja laittoi istuimensa turvavyön kiinni. Eiffel istahti perämiehen paikalle ja kiinnitti myös turvavyönsä.
”Mikä on nyt seuraava liike?” Mendez kysyi asettaessaan myös omaa vyötään kiinni.
”Nyt me käytetään tämän pikku paholaisen hienouksia ja telakoidutaan noihin ilman, että ne tajuavat mitään, eikös niin Marko?” Eiffel sanoi ja kopautti Markoa olalle.
”Joo, ne saa paskahalvauksen jos ne huomaa meijät, mutta se onkin liian myöhäistä sitten!” Marko sanoi virnistäen.
Muutkin hymähtivät. Marko vilkaisi vielä muita varmistaakseen, että kaikki oli kunnossa ja tarttui sitten ohjaimiin. Ei tuntunut edes nytkähdystä. Kiitäjä singahti eteenpäin luodin nopeudella ja he saivat suurlähettiläiden aluksen kiinni muutamassa kymmenessä sekunnissa. Marko ohjasi varovasti kiitäjän isomman aluksen alle ja telakoitui näkymättömiin laskutelineiden ja polttomoottorien väliin.
”No niin! Nyt me roikutaan niitten aluksessa kuin satiaiset munakarvoissa. Tässä kohtaa pitäis olla konehuone tai vastaava, jotta meitä ei ehkä heti havaita.” Marko sanoi ja heitti ohjaajanlasit pois päästään, irrottaen samalla turvavyönsä. Muut tekivät samoin. Mendez nousi ylös ja harppoi aluksen perällä olevan asekasan luokse ja kaivoi esiin hitsauskoneen ja suojalasit. Kun Marko vielä jäi tekemään alukselle joitain säätöjä, Waldo asteli Mendezin perässä aluksen perälle.
”Mä laitan sulle ilmalukon valmiiksi.”
”Sí, mä olenkin valmis tämän kanssa kohta.” Mendez kuittasi mumisten hajamielisesti samalla kun asetteli hitsauskonetta akkuun kiinni. Markokin nousi ylös penkiltään ja tuli muiden luokse matkustamon takaosaan. Hän ja Eiffel odottivat vieressä, kun Waldo asensi ilmanpaineen vakaaksi ilmalukosta.
”Ok. Valmista, Mendez.” Waldo sanoi ja astui taaksepäin ilmalukon ovelta. Mendez kopautti hitsaussuojan naamansa eteen ja avasi panssaroidun oven, joka liukui auki suhahtaen matalasti. Ilmalukko oli kuin kaksi syvää ovea vastakkain ja seuraava ”ovi” kuului suurlähettiläiden alukselle. Mendez otti varman asennon ja alkoi hitsata heille kulkuväylää vieraaseen alukseen. Toiset seurasivat hetken vierestä, mutta kääntyivät sitten aseiden puoleen.
”Waldo, sinä menet edeltä, kuten oli sovittu. Ja muista: yksi kuti per pää. Okei?” Eiffel sanoi laskien kätensä Waldon hartialle. Waldo katsoi Eiffeliä mitäänsanomattomasti.
”Joo. Kuti per pää.” hän vastasi ja jatkoi hyvän aseen valkkaamista. Eiffel irrotti otteensa. Hän ei osannut sanoa muuta.
”Millanenhan vartiointi aluksella on?” Marko kysyi Eiffeliltä.
”En osaa sanoa. Uskoisin kuitenkin, ettei kovin kummoinen. Tällainen hyökkäys on kovin epätodennäköinen. Enkä usko, että suurlähettiläillä voisi olla kovin paljoa vihamiehiä, mitä varoa.” Eiffel sanoi kiinnittäessään luotiliiviä päälleen. Hän todella toivoi, että vastarinta olisi pientä sillä sodan aloittaminen avaruusaluksella olisi itsemurha. Kuului kolahdus. Mendez astui matkustamoon ja tiputti hitsausvehkeet lattialle.
”Valmista tuli.” hän sanoi pyyhkäisten otsaansa.
Eiffel nousi ylös ja ojensi Mendezille sarjatuliaseen, luotiliivin ja panosvyön, sitten hän viittoi muitakin pitämään pienempää ääntä. Waldo nousi ylös. Hänellä oli olallaan tarkkuuskivääri ja molemmissa käsissään käsiaseet, joissa oli äänenvaimentimet. Hän katsoi Eiffeliä, joka nyökkäsi ja harppoi seinään syntyneelle oviaukolle tarkistamaan reitin.
                      ”Reitti selvä. Mene Waldo, me tullaan perästä ja suojataan sinua.” Eiffel kuiskasi. Waldo nyökkäsi lyhyesti ja juoksi aukosta sisään. Marko painui heti hänen peräänsä. Eiffel odotti, että myös Mendez oli kadonnut aukosta, kunnes lähti heidän peräänsä.

He olivat aluksen konehuoneessa. Ilma oli koleaa ja se haisi palaneelle kiskolle. Ympärillä oli säkkipimeää, ainoa valo tuli sisään heidän alukseen Mendezin luomasta sisäänkäynnistä. Eiffel tähysti eteensä. Parin metrin päästä hänestä Mendez eteni joutuisasti väistellen vuoroin putkia, vuoroin erilaisia ison moottorin osia, kuten toisetkin. Konehuone oli todellinen estejuoksijan paratiisi, mutta raskaiden aseiden kanssa tästä hölkästä oli hupi kaukana.
Lopulta he saapuivat ovelle. Oven yläpuolella oli sammunut valokyltti, joka ilmoitti tämän olevan uloskäynti. Kaikki seisoivat hiljaa seinää vasten, kun Waldo koetti varovasti oliko ovi auki. Ovi naksahti hiljaa ja Waldo nyökkäsi toisille. Kaikki ottivat aseet esille ja latasivat ne. Waldo raotti ovea hitaasti ja konehuoneeseen virtasi kirkas valojuova joka tunki sisään valkeasta käytävästä. Hän tempaisi oven auki nopeasti ja syöksähti käytävälle osoittaen aseillaan molempiin suuntiin käytävää. Ei ketään. Muut tulivat heti perästä ja he jatkoivat matkaa eteenpäin pitkin käytävää. He olivat päässeet kahden käytävän T-risteykseen, kun käytävältä kuului ääniä, puhetta. Nurkan takana, useamman metrin päässä heistä kulki kaksi huoltomiestä heitä kohti.
”Huoltomiehiä Eiffel!” Waldo sihahti. Eiffel harppasi joukon etummaiseksi.
”Odottakaa, minä hoitelen ne.” hän sanoi hiljaa. Kaikki odottivat ääneti, kun kaksi miestä käveli pahaa aavistamatta yhä lähemmäs. Eiffel odotti juuri oikeaa hetkeä. Miehet tulivat esiin nurkan takaa. He eivät olleet huomanneet nurkan takana väijyviä vihollisia. Eiffel otti äänettömän askeleen huoltomiehiä kohti takaapäin. Pam. Eiffel iski miesten päät yhteen ja kumpikin tipahti lattialle tajuttomana. Marko sitoi miesten kädet yhteen nippusiteellä ja veti teippiä heidän suiden eteen. Aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi. Waldo otti taas kärkipaikan ja muut seurasivat perässä.
Matka matkustamoon kävi luvattoman helposti. Suurlähettiläiden vakaa usko turvallisuuteensa oli keskittänyt vartioinnin ainoastaan avaruuslaivan ohjaamoon, sekä matkustamoon, jossa korkea-arvoiset matkustajat oleilivat.
Waldo kurkisteli nurkan takaa. Hän ja muut odottivat viiden metrin päässä matkustamon ovilta, joita vartioi kaksi vartijaa. Vartijat eivät olleet kovin raskaasti aseistettuja, mutta eivät silti mikään helppo pala. He näet seisoivat lasiovien edessä ja mikäli matkustamossa joku näkisi kuolleen miehen kaatuvan lasiovea vasten, syntyisi kaaos, lisää vartioita ja tulitaistelu, jota he yrittivät vältellä.
Eiffel tarkkaili tilannetta vierestä. Hän luotti Waldoon. Kukaan ei ampunut kuten hän. Waldo näytti kuitenkin mietteliäältä. Jos tähtäys menisi millinkin pieleen, koko homma kusisi. Markon ja Mendezin mielessä oli selvästi sama asia. Waldo nosti aseensa esille. Kaikki pidättivät hengitystä, kun hän katosi nurkan taakse. Pam. Pam. Vaimentimet tekivät tehtävänsä ja niin myös Waldo. Muut tulivat esiin ja näkivät vartioiden makaavan kumpikin lasiovien vieressä, piilossa näköyhteydeltä matkustamoon. Ainoastaan verivanat, jotka valuivat norona heidän virkapuvun takkiensa alta, paljastivat karun totuuden.
Waldo vilkaisi nopeasti sisään matkustamoon. Matkustajat ihmettelivät äsken kuulunutta ääntä.
”Viisi- kuusi henkeä. Saan ne yksinkin, vai tahdotteko auttaa?” hän sanoi matalalla äänellä.
”Mene vain. Me suojataan sut.” Eiffel sanoi. Waldo nyökkäsi ja hymähti hieman. Sitten hän veti henkeä ja marssi rauhallisesti lasiovista sisään.
”Mitä - kuka…? Miten pääsit sisään?? Hänellä on ase! Apua!”
Laukauksia. Huutoja ja laukauksia, mutta huudot lakkasivat, ennen kuin olivat kunnolla ehtineet alkaakaan. Eiffel odotti hetken ennen kuin tuli ovista, perässään Mendez ja Marko. Jälki matkustamossa oli pelottavan siistiä. Verta ei ollut juuri nimeksikään ja ruumiit makasivat maassa hyvin lähellä toisiaan. Waldo oli tehokas ja tappava.
                      ”Tuossa ovat suurlähettiläät.” Marko osoitti neljää kuollutta miestä, joilla kaikilla oli päällään hopeanharmaat, koristeelliset kaavut, jotka jäljittelivät Liittouman virkamiesten käyttämiä pukuja. Waldo oli vieläpä ampunut niin etteivät virka-asut tuhriintuneet vereen.
                      ”Aluksen vauhti on hidastunut koko ajan täällä ollessamme. Olemme luultavasti aivan pian Jabran aluksella.” Mendez sanoi huolestuneena.
                      ”Totta. Vaihdetaan vaatteet ja painutaan ohjaamoon.” Eiffel sanoi ja alkoi riisua kaapua yhden miehen päältä. Muut seurasivat esimerkkiä ja pian heillä kaikilla oli päällään suurlähettiläiden kaavut. He tarkistivat huoneen vielä varmuudeksi ja suunnistivat sitten kerrosta ylemmäksi, ohjaamoon. Matkan varrella heitä vastaan marssi vain yksi pariskunta vartijoita tarkistamassa ääniä matkustamossa. Perillä heitä odotti vain yhdestä vartijasta, kahdesta perämiehestä ja kapteenista koostuva miehistö. Ei huutoa, ainoastaan kuusi laukausta. Kun he olivat saaneet raivattua ruumiit ohjaamosta, Marko asettui jälleen ohjaimiin.
                      ”Tämä malli on mulle outo. Osaatko lentää tätä köriläistä?” Mendez kysyi Markolta, kun hän silmäili tuskaistuneen näköisenä koelautaa.
”En ole varma. Tämä on onneksi automaattiohjauksella, joten ainoa ongelma syntyy, kun pitää yrittää laskeutua Jabran alukselle.” Marko vastasi.
”Entä meidän alus? Eikö ne tule epäluuloisiksi nähdessään ton pikku satiaisen roikkuvan tän aluksen perseessä?” Waldo kysyi happamasti.
”Tuskin, meidän hävittäjä on sen verran näkymättömissä.” Marko vastasi hajamielisesti tutkien ohjaimistoa.
Samassa radiosta alkoi kuulua kohinaa ja rätinää.
”Alus RC1084 kutsuu matkustajalaivaa. Ilmoittakaa aluksenne tiedot ja matkanne tarkoitus. Kuuntelen.” sanoi konemainen miesääni radiosta. Marko hätkähti.
”Mikä hitto on tän aluksen rekkari?! Auttakaa vähän!” Hän huudahti paniikissa ja alkoi käydä nopeasti ohjauspöydän lähiympäristöä läpi.
”Toistan, alus är see yksi nolla kahdeksan neljä kutsuu matkustajalaivaa…” miesääni aloitti jälleen. ”… ja kertokaa matkanne tarkoitus, tai avaamme tulen.”
”Täällä!” Mendez huudahti ja nosti läheisen kaapin hyllyltä paksun kansion, jonka sisäkanteen oli kiinnitetty lappu, jossa oli alukseen liittyvät tiedot. Marko nappasi kansion Mendeziltä ja napsautti radion päälle.
”Täällä matkustajalaiva GDF-92101. Priorin suurlähettiläät ovat tulleet tapaamaan kuvernööri Johan Jabraa. Pyydämme telakoitumislupaa. Kuuntelen.” Hän sanoi.
Tuli kovin hiljaista. Kaikki odottivat henkeään pidätellen. Entä jos Jabra ei otakaan vieraita vastaan? Herättikö äskeinen haparointi Jabran epäilyt. Heillä ei ollut minkäänlaista varasuunnitelmaa, jonka toteuttaa, mikäli niin kävisi.
”Täällä Alus RC1084 matkustajalaiva GDF-92101:lle. Telakoitumislupa myönnetty. Kuvernööri Jabra toivottaa vieraansa tervetulleiksi alukselleen. Loppu.” Kuului miesääni kohinan ja rätinän keskeltä. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, vaikka pahin oli vasta edessä. Jabra ei taatusti ollut yhtä varomaton, kuten suurlähettiläät. Turvatoimet olivat taatusti tiukat, Eiffel tunsi sen nahoissaan.
”Muistakaa, että ollaan sitten ihan rauhassa siellä aluksella. Nimittäin jos me hermoillaan, niin se Jabra näkee meidän läpi ja sitten me ollaan kaulaamme myöten ureassa.” hän sanoi toisille.
”Pitää eläytyä rooliin. Desempeñar.” Mendez sanoi ja yritti näyttää arvokkaalta hopeanharmaassa kaavussaan. Muita yritys lähinnä huvitti.
”Pitää kyllä olla aika puusilmä että erehtys luulemaan sua suurlähettilääksi.” Waldo tokaisi ivallisena.
”Niinku sinä olisit jotenkin uskotavamman näkönen hijo de puta! Ja jos kuule…” Mendez ärähti, mutta Eiffel keskeytti torailun.
”Riita poikki! Ei tähän rooliin tarvi muuta kuin Jabran perseen nuolemista isolla peellä.” hän sanoi lujasti.
Eiffel oli oppinut tuntemaan kaverinsa vuosien aikana jo melko hyvin. Hän tiesi, että mikäli antaa noiden kahden aloittaa riitelyn, se yltyy lopulta taisteluksi elämästä ja kuolemasta. Mendez ja Waldo olivat tunteneet toisensa yli 20 vuotta ja olivat kehittäneet välilleen raivostuttavan viha-rakkaus-suhteen; edellisviikolla kaksikko harrasti puukkohippaa, koska halusivat katsoa eri ohjelmia teeveestä. Nyt ei kinasteluille kuitenkaan ollut aikaa.
”Marko, osaatko ohjata tämän aluksen Jabran aluksen kylkeen?” Eiffel vaihtoi nopeasti aihetta. Ohjaamon panssarilasin läpi näkyi etäällä koko ajan lähestyvä iso alus.
”Kyllä kai. Ehkä. Kohta nähdään.” Marko sanoi hieman epävarmasti. Pojalla oli lentäjän koulutus takataskussaan, mutta pieni annos itsevarmuutta ei olisi pahitteiksi. Eiffel huomasi hänen tähyilevän jotain tuulilasin läpi.
”Mitä näkyy?” hän kysyi.
”Ei vielä mitään…Aha! Tuossa, näetsä? Telakoitumistelineet.” Marko sanoi huojentuneesti. Eiffel ja muut katsoivat ikkunasta ulos. Jabran aluksen kyljestä työntyi ulos isot metallikiinnikkeet, sekä kävelysilta. Suurlähettiläiden alus valui hitaasti Jabran aluksen viereen ja kiinnittyi siihen äänettömästi.
”Nyt on meidän vuoro.” Eiffel sanoi ja muut nyökkäsivät. Kaikki piilottivat aseensa kaapujen sisään ja lähtivät ulos ohjaamosta. Matkalla Eiffel otti silmälappunsa pois ja käski Markoa sukia tukkansa. Heidän täytyi edes yrittää näyttää uskottavilta, vaikka se tuskin onnistuisi kovin hyvin.

Jabran aluksen kävelysillalla heitä oli heti vastassa kaksi vartijaa, jotka viittoivat seuraamaan. Avaruusalus oli sisäpuolelta kaikkea muuta kuin Suurlähettiläiden vaatimaton alus: kaikki pinnat kiilsivät kristallia, kultaa ja marmoria, tekstiilit olivat kaikki silkkiä ja joka paikka oli täytetty antiikkiesineillä ja arvotavaralla. Jabra oli sikarikas ja hänellä oli selvästi kallis maku.
Vartijat saattoivat heidät aulaan, jonka keskellä seisoi itse Jabra. Äijän olemuksesta ei voinut erehtyä. Hän oli iso ja lihava; hänen läskit kasvonsa erottuivat juuri ja juuri hartioista ja hän oli pukeutunut purppuran väriseen, erittäin kalliin näköiseen viittaan ja kaapuun. Jabran vieressä heitä tarkkaili kapeakasvoinen, sini-mustaan kaapuun pukeutunut mies. Hän oli ilmeisesti Jabran avustaja. Jabra katsoi tulijoita hieman kyllästyneesti ja sanoi ylevällä äänellä:
”Tervetuloa alukselleni. Minä olen Johan Jabra, vaikka senhän te jo tiesittekin.” Hän piti pienen tauon, jonka aikana silmäili jokaisen tulijan yksitellen halveksuen heitä katseellaan. Erityisen pitkään hän jäi tuijottamaan Waldon kiinnitikattua silmää. Sitten hän maiskautti paksuja huuliaan ja jatkoi. ”Seuratkaa minua, voimme aloittaa neuvottelut vasta työhuoneessani.” Näiden sanojen päätteeksi Jabra käännähti kannoillaan ja lähti marssimaan poispäin avustaja tiukasti kannoillaan. Pojat katsoivat toisiaan pyöritellen silmiään, ennen kuin lähtivät seuraamaan Jabraa.
”Vittu mikä jätkä! Sitä ei edes kiinnosta tietää ketä sille on tullu vieraaksi.” Waldo sihahti Eiffelille hiljaa.
”Äijä on varsin perillään asemastaan ja auktoriteetistaan. Mutta pidetään nyt pienempää suuta.” Eiffel vastasi. Hän oli aavistuksen huolestunut; Waldon lyhyt pinna saattaisi heidät vielä vaikeuksiin.
He kävelivät Jabran pingviinimäisen olemuksen perässä pitkin valtavaa käytävää. Käytävä toisti samaa sisustuksen teemaa, kuin aiemmin. Korkealla katossa roikkui kymmenen metrin välein valtavia, hyvin näyttäviä kristallikruunuja. Niitä olisi voinut muuten jäädä ihailemaan, mutta nyt oltiin töissä. Heidän edessään ja takanaan kulki kaksi aseistettua vartijaa. Avustaja kipitti kuin lemmikkikoira Jabran vieressä ja vilkuili vähän väliä olkansa yli. Vaikka Jabra ylenkatsoi heitä, avustaja oli epäluuloisempi. Tämä saattaa hankaloittaa asioita, Eiffel tuumi.
Jabra pysähtyi muutaman mutkan jälkeen kuusi metriä korkean, kaksiosaisen oven eteen. Kaksi vartijaa, jotka tulivat Jabran perässä kiirehtivät avaamaan ovea. Oven takana oli Jabran työhuone, vaikka ennemmin olisi voinut puhua ylellisestä takkahuoneesta. Huone oli vielä korkeampi kuin käytävä (jos mahdollista) ja ehdottomasti näyttävämpi suurine ikkunoineen ja marmoritakkoineen. Eiffel huomasi, että vartijat olivat tulossa myös sisään huoneeseen.
”Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, mutta ovatko vartijat aivan tarpeellisia?” Eiffel tiedusteli. Jabra käännähti ympäri ja näytti tyrmistyneeltä, aivan kuin ehdotus olisi ollut täysin sopimaton, tai sitten hän vain ei ollut tottunut näin suoriin kysymyksiin.
”Kuinka niin?” Jabra tiuskaisi.
”Neuvottelumme aihe on hyvin arkaluontoinen ja äärimmäisen salainen, joten toivottavasti ymmärrätte meidän haluavan varmistua, etteivät ylimääräiset korvat ole kuulemassa.” Eiffel sanoi teennäisen kohteliaasti ja katsoi Jabran avustajaa, joka oli kävellyt suoraa työpöydän luokse ja siirteli jotain papereita. Jabra katsoi ensin vartijoita, sitten avustajaan ja näytti siltä, että olisi voinut tukehtua johonkin, mutta kaikkien yllätykseksi hän naurahti.
”Olette oikeassa, kehenkään ei pidä luottaa. Minä olisin aivan yhtä epäluuloinen, kuin tekin. Tottakai, tottakai…” Jabra hymyili vinosti ja viittoi äkäisesti vartijoita jättämään heidät keskenään. ”Mutta assistenttini jää.” Hän lisäsi ja käveli verkkaisesti kalliin näköisen sohvaryhmän luokse, joka oli keskellä huonetta ison kristallikruunun alla. Assistentti kiiruhti lisäämään tyynyjä Jabran selän taakse tämän istuutuessa alas, mutta jäi itse seisomaan. Ovien sulkeutuessa heidän takanansa, pojat seurasivat Jabran esimerkkiä ja istuutuivat sohvalle häntä vastapäätä.
”Katotaan tilannetta. Ja pitäkää tuota silmällä.” Eiffel sihahti muille istuutuessaan, vinkaten kohti assistenttia.
”No niin.” Jabra ähkäisi ja otti paremman asennon sohvalta. Mies oli pynttäytynyt yltäpäältä kultakoruihin, jotka saivat hänet näyttämään hieman mafiosopomolta. He huomasivat, että Jabra oli meikannut kasvojaan, joka vahvisti heidän käsitystään siitä, että mies oli äärimmäisen turhamainen.
”Käsitin, että tulitte tänne yrittääksenne estää kauppasaartoa, jonka aion järjestää maanne ylle.” Jabra sanoi melkein haukotellen. ”Te tiedätte ehtoni. En aio muuttaa mieltäni.” hän sanoi ylimielisesti. Pojat olivat pihalla, ainoastaan Marko näytti olevan ajan tasalla.
                      ”Teidän korkea-arvoisuutenne, Prior on erittäin riippuvainen ulkomaantuonnista. Ymmärrättehän, että kauppasaarto voi pahimmillaan aiheuttaa nälänhätää maallemme!” Marko sanoi vilpittömän kuuloisena.
                      ”Anteeksi nyt!” Jabra naurahti ”Minua ei liikuta pätkääkään kansanne vointi, paitsi tietenkin, jos suostutte ehtoihini. Benel!” hän sanoi ja viittoi avustajalleen. Kaikkien yllätykseksi avustajakin osasi puhua.
”Antakaa Radeus Budachin syrjäyttää nykyinen hallintonne ja nautitte heti herrani suojeluksesta.” hän sanoi kaataessaan Jabralle viiniä pöydällä olleesta karahvista.
                      ”Budach on Varjolainen! Kansamme ei suostu siihen ikinä!” Marko huudahti.
Jabra pudisti päätään ja hymyili myrkyllisesti.
                      ”Niin nuori, niin radikaali…” hän mumisi ylimielisesti. Avustaja astui askeleen lähemmäksi Markoa.
”Yritä nyt jo ymmärtää, poika, että Priorilla ei ole vaihtoehtoa. Olette kuulleet herrani ehd-”
                      ”Kuulitko sinä mitä Marko sanoi!” Waldo keskeytti Benelin puheen. ”Prior ei ota itselleen Varjolaista hallitsijaa, kansamme ei suostu siihen! Me emme suostu siihen!” hän sanoi vihaisesti. Avustaja näytti järkyttyneeltä ja astui Jabran viereen, joka katsoi Waldoa synkästi.
                      ”Minusta tuntuu, että tämä neuvottelu on nyt käyty loppuun.” Jabra sanoi lyhyesti.
                      ”Minusta tuntuu, että tämä neuvottelu on käyty loppuun vain sinun kohdaltasi!” Waldo ärähti ja nousi ylös. Benel hyppäsi Jabran eteen vetäen samalla miekan kaapunsa sisältä. Jabra nousi yhtä aikaa hänen kanssaan. He seisoivat hetken siinä; Benel miekka ojossa, osoittaen kohti Waldoa ja Jabra hänen takanaan. Sitten kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Benel hyökkäsi. Waldo väisti, potkaisi häntä lujaa polveen ja tönäisi kohti Markoa, joka tarrasi avustajaan kiinni. Eiffel nousi. Kuului rusahdus, kun hän taittoi avustajan niskat yhdellä tiukalla otteella. Jabra otti askeleen taaksepäin ja kaatui sohvalle. Waldo veti aseen esiin ja tuijotti vihasta kiehuen Jabraa, hänen aseensa osoittaen tätä keskelle otsaa. Pieniä hikikarpaloita ilmestyi Jabran päälaelle, mutta muuten hän ei näyttänyt pienintäkään pelon merkkiä.
                      ”Te ette selviä tästä!” Hän sanoi ja mulkoili Waldoa ja muita pienillä silmillään läskipäänsä sisältä.
                      ”Katotaan.” Waldo sanoi. Jabra veti henkeä huutaakseen, mutta ennen kuin pihahdustakaan ehti kuulua, Waldo ampui Jabran siihen paikkaan. Luoti upposi läskin kaulan läpi sohvan pehmusteisiin. Jabran ruumis lyyhistyi puoleksi sohvalle ja puoleksi lattialle. Tuli hetkeksi hiljaista. Kun vartijoita ei rynnännyt sisään he pystyivät huokaisemaan.
                      ”Vitun paskiainen! Kuulitteko mitä se aikoi tehdä Priorille!” Waldo sanoi kiihtyneenä ja potkaisi Jabraa kylkeen.
                      ”Okei, rauhotu nyt. Äijä on jo kuollut, se ei tee enää mitään.” Marko sanoi ja otti Waldoa olkapäästä kiinni.
                      ”Joo, okei…” Waldo sanoi tyyntyen, laittoi varmistimen päälle aseeseensa ja piilotti sen takaisin kaapunsa sisään.
                      ”No niin, mitä me tehdään nyt tolle ruumiille, ettei kärytä heti kättelyssä?” Mendez kysyi pian edellisen keskustelun päätyttyä. Eiffel asteli hänen kanssaan ruumiin luokse. Marko ja Waldokin tulivat lähemmäs. Eiffel mietti ja katseli ympärilleen. Hän näki suuren ikkunan edessä työpöydän, sekä ylellisen työtuolin, jossa oli korkea selkänoja. Siinä kai Jabralla oli tapana allekirjoittaa epärehellisiä sopimuksia ja tehdä julmia päätöksiä itsensä hyväksi.
                      ”Pistetään se tuohon tuoliin istumaan.” Eiffel sanoi osoittaen työtuolia.
Pojat toimivat yksissä tuumin. Jokainen tarttui Jabraa kustakin raajasta ja he nostivat ruumiin ilmaan. Jabran valtava ruho painoi lähes kaksisataa kiloa, joten se ei ollut mitenkään helppo liikuteltava. He olivat kuitenkin kukin vahvoja miehiä, joten ei kulunut aikaakaan, kun he jo saivat entisen kuvernöörin istumaan tuoliinsa.
                      ”Käännetään ukko ikkunaan päin, niin etteivät vartijat ala heti epäilemään mitään ja meille jää aikaa paeta.” Eiffel sanoi.
                      Mendez nyökkäsi ja pyöräytti tuolin kohti ikkunaa. Marko haki vielä pöydältä Jabran viinilasin ja asetteli sen hänen käteensä, aivan kuin Jabra joisi siitä vielä. Eiffel yritti peittää kaulaa miehen kaavulla. Eiffel huomasi valkoisen kolmion kirjailtuna Jabran takin pieleen.
                      ”Nyt se on uskottavan näköinen.” Marko naurahti tyytyväisenä.
                      ”Entä avustaja?” Mendez kysyi.
He miettivät hetken ja päättivät raahata ruumiin huoneen perälle. Eiffel avasi kaapin ja he sulloivat miehen sisään. Sitten he pyyhkivät vielä pikaisesti verijälkiä sohvilta, ennen kuin päättivät poistua. He marssivat rauhallisesti ulos huoneesta. Ovet olivat paksua tammea ja pitivät ilmeisen hyvin ääntä. Huoneen ulkopuolella Eiffel pysähtyi toisen vartijan kohdalle ja sanoi:
                      ”Kunnianarvoisa kuvernööri pyysi sanoa, ettei häntä häirittäisi vähään aikaan. Ja sinä,” Eiffel osoitti toista vartijaa. ”…saata meidät takaisin alukselle.”
Molemmat vartijat nyökkäsivät; toinen sulki oven heidän perästään kiinni ja toinen lähti näyttämään tietä telakalle. Kaikki tuntui menevän hyvin, mutta Eiffeliä ei vielä huokaissut helpotuksesta. Jokaisen nurkan takaa näkyi pariskunta raskaasti aseistettuja vartijoita ja jos joku saisi selville, että Jabra oli murhattu, heille kävisi kalpaten.

Eiffelin peloista huolimatta he pääsivät ehjin nahoin takaisin suurlähettiläiden alukseen ja radiosta heille toivotettiin vielä hyvää paluumatkaa. Marko otti heti ohjat käsiinsä ohjaamossa. Kun he olivat päässeet pois näköetäisyydeltä Jabran aluksesta, he hylkäsivät suurlähettiläiden aluksen ja lähtivät takaisin Antanielin luokse omalla hävittäjällään. 

Jabra ja Benel

torstai 22. elokuuta 2013

Salamurha - Kappale 3 & 4

Tehtävä

Aurinko alkoi laskea hiljalleen, kun Eiffel, Waldo, Mendez ja Marko hyppäsivät vanhaan jeeppiinsä ja karauttivat keskustan läpi kohti Ei Kenenkään Maata. He olivat jakaneet Antanielilta saamansa etumaksun keskenään; jättäneet koiransa hoitoon naapurille; Eiffel oli soittanut lyhyen puhelun Mendezin puhelimella[1] ja he olivat ottaneet kukin mukaansa jonkin paidan alle piilotettavan aseen. Ikinä ei voinut olla liian varovainen. Ilma oli mitä parhain autolla ajeluun. Pahin helle oli tämän päivän osalta ohi ja uinuvan lähiön jäädessä taakse oli vaikea olla nauttimatta luonnon kauneudesta. Eiffelistä se oli suorastaan ironista. Koska kaikki vaikutti niin rauhalliselta, ei olisi uskonut, että sota oli käynnissä ylempänä.
Kaikki tiesivät Varjon mahdin kasvaneen. Siitä asti kun Varjon edellinen hallitsija kuoli lähes kolmekymmentä vuotta sitten, olivat huhut kadonneesta perijästä kiertäneet suusta suuhun. Viime vuosina eri planeettojen varjolaiset olivat alkaneet vaatia enemmän oikeuksia ja asuintilaa planeetoilla, jotka eivät olleet Liittouman hallinnoimia. Tilanteet olivat kärjistyneet verisiksi mellakoiksi ja paikoin sisällissodiksi. Toisissa maissa tilanne oli vakavampi. Uutisissa oli kerrottu, että pari päivää takaperin Márun maassa oli johtoon nostettu varjolainen, joka tietenkin ajoi kaltaistensa etuja. Eiffelinkin kotiplaneetta Prior oli ottanut vastaan pakolaisia Márulta, jotka pakenivat varjolaisten vainoja. Varjolaiset, jotka asuivat Priorissa, vastustivat voimakkaasti pakolaisten vastaanottamista. Pinnan alla kuhisi ja lujaa.
VAROITUS Saavutte juuri Ei Kenenkään Maalle, Priorin lait eivät päde täällä, ilmoitti vaatimaton kyltti maantien vieressä. Matka oli taittunut nopeasti.
”Me ollaan sillä sovitulla paikalla ihan kohta.” sanoi Marko, joka oli kuskina.
Kukaan heistä ei ollut käynyt Ei Kenenkään Maalla vuosiin, silti paikka vaikutti aivan samalta, kuin aina ennenkin. Oikealla siinsivät Harmaat vuoret, joiden kupeessa ryhmän entinen päämaja oli ollut. Laaksoon joissa Városin sotilastukikohdat sijaitsivat, ei ollut täältä kovinkaan pitkä matka. Eiffel kurtisti kulmiaan ajatellessa vanhan työppaikkansa menetelmiä. Sotilaat pidettiin tiukassa lieassa ja niskurointi oli rangaistavaa. Ankarin rangaistus suoritettiin ei Kenenkään Maalla yhden todistajan läsnäollessa.
”Okei, me ollaan tässä.” Marko kajautti ja löi jarrut pohjaan.
Vanha ruosteinen jeeppi pysähtyi nihkeästi ja kirskuen korvia raastavasti.
                      ”Helvetti mikä romukasa.” Waldo sihahti loikatessaan ulos.
”Tämäpä outoa.” Eiffel mutisi ja hyppäsi ulos autosta. He olivat tulleet puuttoman laakson reunaan, jossa ei näkynyt ristin sieluakaan. Eiffel raapi päätään ja sytytti tupakan.
”Vaikuttaa hieman autiolta kohtauspaikaksi vai mitä luulet Eif? Oltaisko erehdytty paikasta?” Mendez kysyi noustessaan myös ulos autosta.
”Ei, tämä se on. Me ollaan vähän ajoissa, mutta mää kyllä kuvittelin, että se häiskä olis jo täällä.” Eiffel sanoi kurtistaen kulmiaan.
Marko sammutti autosta virran ja seurasi muiden esimerkkiä. Hetken kaikki neljä seistä töröttivät paikoillaan katsellen ympärilleen ja poltellen tupakkaa, paitsi Marko, jolla oli astma. Hän käveli kauemmas savusta ja ihasteli kesäistä niittyä. Hän tähyili ympärilleen ja huomasi suuren painauman maassa.
”Näyttääks toi teistäkin oudolta?” Marko ehti kysyä, kun yllättäen tapahtui jotain. Painauman kohdalla ilma alkoi väristä. Ikään kuin kuumaa ilmaa olisi sekoittunut kylmempään. Sitä seurasi sähkön purkauksia, joiden liikkeet näyttivät siltä kuin ne liikkuisivat jonkin pintaa pitkin. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, heidän eteensä ilmestyi kovaa paukahtaen tyhjästä valtava avaruuslaiva. Alus oli suuren risteilijän kokoinen, Sata metriä pitkä ja 25 metriä korkea, mutta se ei ollut aivan uusinta mallia. Vaikuttava näky kuitenkin.
”Jumalauta!” Eiffel huudahti ja tiputti vahingossa tupakkansa. Muutkin säikähtivät.
”Onneksi ei oltu tuolla alla! Mistä hitosta toi tuohon tuli?!” Marko ihmetteli.
”Ei me oltais voitu olla alla, toi on ollut tuossa koko ajan.” Mendez sanoi.
Poikien ihmetellessä kuului sihahdus ja aluksen kyljestä aukesi ovi, josta työntyivät liukuportaat ulos. Rullaportaita pitkin laskeutui Antaniel. Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä veistetyt; kylmät ja tiukan oloiset. Hän vaikutti hiukan happamalta.
                      ”Hyvää iltaa Eiffel ja te muut. Teille, jotka ette tunne minua: nimeni on Antaniel Dánin sukua ja olen teidän uusi työnantajanne. Saanko pyytää teitä seuraamaan minua? Ja olkaa hyvät ja sammuttakaa savukkeenne ennen kuin astutte alukseen.” Antaniel sanoi virallisesti, mutta ystävällisesti ja viittoi poikia seuraamaan itseään. Eiffel polkaisi maahan tippuneen tupakkansa ja marssi Antanielin perään. Muut seurasivat esimerkkiä.
                      Ulkomuodoltaan solakka, vaikkakin keskeltä sylinterimäinen alus, oli sisältä kuin riisuttu sairaala. Käytävät olivat karut valkoiset ja lattia oli päällystämätöntä alumiinia, joka kolahteli kolkosti kävellessä.
                      ”Eikö ois ollut helpompaa pysäköidä  esim lentokentälle?” Waldo mutisi partaansa kurkkiessa ikkunasta ulos. Eiffelin teki mieli läimäyttää kaveriaan.
                      ”Minulla on syyni.” Antaniel vastasi tyynesti edessäpäin. Ehkä mies oli immuuni sarkasmille. Eiffelin ei kuitenkaan tarvinnut ojentaa kaveriaan. Hän kuuli takanaan kuinka Mendez läimäytti Waldoa takaraivoon.
                      Antaniel ohjasi seurueen hissillä ylimpään 17. kerrokseen. Pitkän käytävän päässä lasisen seinän takana avautui suuri huone, jossa avautuivat suuret ikkunat aluksen menosuuntaan. Keskellä huonetta oli kaksiulotteinen hologramminäyttö, joka esitti elävää tulta; musta lasipöytä näytön alla, tumma puinen lipasto huoneen toisella laidalla ja kaksi kulmikasta valkoista nahkasohvaa pöydän molemmin puolin. Antaniel istuutui ikkunan puoleiselle sohvalle ja muut änkesivät istumaan häntä vastapäätä pöydän toiselle puolelle. Eiffel katseli ympärilleen, eikä voinut olla hämmästelemättä kuinka sisustus oli täysin sama kuin aiemmin. Pöydällä olevassa kapeassa laitteessa näytön alla, oli kaiuttimet, joista kuului poliisinradiota muistuttava kohahdus ja sen perään ääni, joka sanoi: ”Kapteeni Sahrmin tässä, pyydämme lupaa nousuun.”
                      ”Olkaa hyvä, Kapteeni.” Antaniel sanoi. Heidän altaan alkoi kuulua samanlainen ääni, kuin suihkukoneista, mutta paljon kovempi. Pojat pitelivät korviaan ja pystyivät tuntemaan, kuinka alus nousi hitaasti ilmaan. He alkoivat katsella toisiaan ja Eiffel napsautti varmistimen pois. Samassa tuntui voimakas nytkähdys ja kova melu vaihtui vaimeaan tasaiseen jyrinään. Kaikkien korvat menivät lukkoon.
                      ”Alkaako homma siis nyt heti?” Eiffel yritti sanoa kuulostamatta niin yllättyneeltä.
Antaniel näytti enemmän hämmästyneeltä.
                      ”Ettekö ottanetkaan työtä vastaan?” Hän kysyi kulmiaan hitaasti kohottaen.
                      ”Hä? Siis joo - kyllä.” Eiffel vastasi. Oli selvää, että työstä oli näissä olosuhteissa astetta hankalampi enää kieltäytyä.
                      ”Siinä tapauksessa: Kyllä, työnne alkaa nyt.” Hän sanoi hymyillen, kuin olisi saanut juuri sen vastauksen jota odottikin. ”Kävisimmekö pian asiaan?”
                      Äijän käyttäytymisestä oli vaikea sanoa mitään. Eiffelistä alkoi tuntua, että oli aliarvioinut työnantajansa. Antaniel nousi ylös ja asteli tyynesti huoneen toisella puolella olevan lipaston luo, avasi kaapin lasiovet ja otti esiin konjakkikarahvin sekä viisi lasia ja käveli takaisin sohvapöydän ääreen.
                      ”Kelpaako konjakki?” hän kysyi. Kukaan ei vastannut. Antaniel ei ollut huomaavinaankaan ja kaatoi kaikille lasilliset. Sitten hän nojautui taaksepäin sohvalla ja silmäili uusia palkollisiaan. Antanielin läsnäolo sai muut hieman vaivaantuneiksi. Heillä oli olo kuin ensiluokkalaisilla tiukan opettajan komennuksessa.
                      ”Oletan, että te luultavasti haluatte tietää ensimmäisen kohteen nimen ja tiedot?” Antaniel kysyi ystvällisesti. Vaikka hänen olemuksensa olikin vakava ja kolkko, se ei silti ilmennyt hänen puheestaan.
                      ”Siksihän me olemme täällä.” Eiffel vastasi.
                      ”Hyvä on.” Antaniel sanoi ja otti käteensä pöydällä olleen siron kaukosäätimen ja osoitti sillä tekotakkaa. Virtuaalisen tulen tilalle ilmestyi hologramminäytölle ihmismiehen kasvot ja tekstiä, jossa kuvailtiin miehen työtä ynnä muuta faktaa.
                      ”Opposition kuvernööri Johan Jabra. Ikä 52.” Antaniel sanoi ”Tulostin tiedot myös paperille, mikäli haluatte tutkia niitä myös jälkeenpäin.” hän jatkoi ja osoitti uudestaan tekovalkeaa. Näytön alla olevasta soittimeen avautui sivuun pari senttiä kapea reikä, josta tulostui ulos samat tiedot, jotka näkyivät tulen tilalla. Antaniel otti paperin käsiinsä ja ojensi sen Eiffelille.
                      ”Jabran pitäisi olla kuollut kolmen päivän sisällä. Palkkion saatte, kun työ on tehty. Pystyttekö siihen?”
Eiffel ja pojat kääntyivät kaikki tutkimaan paperia.
                      ”Missä tämä Jabra on nyt?” Eiffel kysyi nostaen katseensa paperista.
                      ”Aluksellaan erään Márun kuun takana.” Antaniel sanoi. Eiffel raapi leukaansa.
                      ”Saisimmeko neuvotella hetken?” hän kysyi.
                      ”Olkaa hyvät.”
Antaniel nousi konjakkilasi kädessään ja asteli pois kuuloetäisyydeltä. Waldo kumartui heti kohti Eiffeliä.
                      ”Minusta tuntuu, että taidettiin haukata aika iso pala nyt. Mä olen nähnyt tämän pärstän aiemminkin. Tää isokenkäinen läskipää asuu omassa aluksessa ja me ei päästä edes näköetäisyydelle sen aluksesta ennen kuin meidät jo ammutaan!” hän sihahti.
                      ”Sitä minäkin tässä mietin.” Eiffel myönsi.
                      ”Tuo Antaniel ei varmaan tykkää jos me sanotaan että sori vaan, liian hankalaa, vie meidät takasin kotiin.’” Marko sanoi.
                      ”Niinpä. On meidän pakko keksiä jotakin.” Eiffel mietti.
He olivat tehneet paljon haastavia tehtäviä vuosien aikana, mutta yleensä suunnitteluun oli reilusti aikaa. Tähän tehtävään tarvitsisi ainakin viikon ja äijän piti olla hengiltä jo kolmen päivän kuluttua. Sen verran aikaa kului pelkästään matkustamiseen.
                      Tilanne näytti hankalalta. Jos jo ensimmäinen tehtävä on näin haastava, niin kuinka vaikeita loput olisivat? Eiffeliä alkoi arveluttaa mihin oli kaverinsa vetänyt. Tottakai ketään ei oltu pakotettu mukaan, mutta Eiffelillä oli päällikkönä vastuu työkavereistaan. Antaniel vilkaisi olkansa ylitse kärsimättömänä muutaman metrin päässä. Mendez kuitenkin katsoi heitä epäuskoisena vieressä.
                      ”Ootteko te jätkät oikeasti noin palkkeja? Ettekö te tajua, miten simppeli tää keikka on?” hän ihmetteli. Muut kääntyivät häntä kohti.
                      ”Miten niin simppeli? Mistä kohtaa tämä muka on susta helppoa?” Waldo kysyi Mendeziltä.
                      ”Se tuli tänään uutisista idiootit! Neljä suurlähettilästä Priorista on just nyt menossa neuvotteluihin tän Jabran luokse. Költätään ne suurlähettiläät, otetaan niiden kamppeet ja tapetaan Jabra!” Mendez selitti, kuin se olisi ollut päivän selvää. Paitsi että se olikin.
                      ”No helvetti tietenkin! Ei hitto sä Mendez oot kyllä nero!” Eiffel riemastui.
                      ”Joo joo! Kaapataan niiden alus, jolla me päästään Jabran alukselle, loppu onkin sitten lastenleikkiä.” Waldo sanoi kilistäen laseja Eiffelin ja muiden kanssa.
                      ”Hei! Antaniel, tulepa nyt tänne!” Marko huikkasi.
                      ”Vaikuttaa siltä, että herroilla on suunnitelma.” Antaniel sanoi tyytyväisenä kävellessään takaisin istumaan heidän luokseen.
                      ”Joo, mutta sitä varten me tarvitaan paljon aseita, hitsausvehkeet ja pienempi avaruusalus - nopea sellainen. Pystytkö hommaamaan, vai pitääkö itse ostaa?” Eiffel sanoi ja kumosi konjakkinsa pohjanmaan kautta.
                      ”Kaikki on hoidossa. Tarvitsetteko mitään muuta?” Antaniel vastasi.
                      ”Tämän päivän lehden.” Marko sanoi.
                      ”Paljon tupakkaa tupakkaa. Ja lisää tätä.” Eiffel lisäsi osoittaen tyhjää konjakkilasiaan.



Pimeys


Pimeä avaruus levittäytyi aavemaisena kuin ikuisuus maalattuna tähdillä mustalle sametille. Eiffel ei ikinä kyllästyisi ihailemaan sen kauneutta ikkunoista, vaikkakin nyt siihen ei ollut aikaa, kun hän yritti pysyä muiden mukana avaruusaluksen kapeilla käytävillä. Antaniel käveli edellä ja näytti tietä pojille.
He olivat kävelleet jo tovin valkoisia käytäviä ristiin rastiin, kunnes he saapuivat hieman leveämmälle käytäväosuudelle, josta haarautui useisiin suuntiin muita käytäviä, ylös ja alas. Leveämpi osuus päättyi suuriin maitolasioviin, jotka näyttivät uudemmilta, kuin muut pinnat aluksessa. Antaniel laski kätensä ovien edessä olevalle tunnistuslaatalle, kuului piippaus, pieni vihreä valo syttyi ovien päällä ja ovet aukesivat lähes äänettömästi. Ovien takaa avautui varsin viileä, huomattavan kokoinen halli, jossa oli suuria rahtilaatikoita, erinäisiä teknisiä tavaroita siellä täällä ja vasemmalla sivulla kolme pienempää avaruuskiitäjää.
”Ohhoh, kiitäjiä!” henkäisi Mendez, joka oli porukan teknisen puolen vastaava. Muutkin olivat vakuuttuneita.
”Ne ovat Cer909 avaruushävittäjiä. Ne lentävät parhaillaan jopa kuusinkertaisella valonnopeudella, eivät näy tutkassa ja ne nousevat ja laskeutuvat minne vain voitte kuvitella. Tätä mallia on rakennettu vain 100 kappaletta ja tässä näette niistä kolme, joita ei virallisesti ole edes olemassa. Liittouma kuitenkin tietää, että näitä tai näiden koneiden kaltaisia aluksia väärinkäytetään aika-ajoin, joten teidän on oltava äärimmäisen varovaisia liikkuessanne viranomaisten silmien alla.” Antaniel sanoi johtaessaan pojat lähimmän aluksen viereen.
”Vaikuttavaa. Entä aseet?” Eiffel kysyi koskettaen varovasti aluksen kylkeä.
”Ne löydätte noista laatikoista. Samoin hitsaustarvikkeenne.” Antaniel sanoi ja osoitti kahta rahtilaatikkoa heistä viiden metrin päässä vasemmalla. Marko ja Mendez astelivat määrätietoisesti avaamaan laatikoita. Eiffel jäi Waldon ja Antanielin kanssa aluksen luokse.
”Haluaisitko hieman kertoa, miten tätä alusta ohjataan?” Eiffel kysyi ja kääntyi kohti Antanielia.
”Tottakai. Tässä.” Antaniel ojensi taskustaan tietokoneen hiirtä muistuttavan esineen Eiffelille. ”Tämä on avaimesi. Aluksen kuljettaja asettaa geenejään tähän kohtaan” hän osoitti Eiffelille pientä koloa esineen pohjassa ”ja näin ollen kukaan muu ei pääse ohjaamaan alusta, tai edes alukseen sisälle, kuin kyseinen henkilö.”
”Geenejä? Siis verta?” Waldo sanoi epäuskoisena vierestä.
”Kyllä. Varma keino suojata alus, olettaen tietenkin, ettette hukkaa avainta.” Antaniel täsmensi.
”Ehkä on parempi, että annetaan tää avain Markolle. Se on paras kuski, eikä se hukkaa tavaroita yhtä usein, kuin me muut.” Waldo sanoi Eiffelille.
                      Eiffel nyökkäsi ja asteli Markon luokse. Tämä oli juuri kaivamassa rahtilaatikosta esiin tarkka-ampujan kivääriä, kun Eiffel tökkäsi avaimen Markon käsivarteen ja painoi laitteen päällä olevaa nappia.
                      ”Ai saatana!” Marko vinkaisi. Laite tuikkasi Markoa pienellä piikillä, jollaisia yleensä käytetään, kun mitataan hemoglobiinia.
”Mitä vittua?!” Hän ärähti. Eiffel nauraa remautti, ojensi avaimen hänelle.
”Me juuri juhlallisesti kastettiin sut tän aluksen ohjaajaksi!” hän sanoi ja selitti lyhyesti missä tässä väkivaltaisessa teossa oli kyse. Marko näytti epäilevältä, mutta nieli selityksen. Hän otti avaimen itselleen, mulkoillen yhä Eiffeliä pahasti.
”Mendez tajuaa noista kyllä enemmän.” hän sanoi kuivasti. Markon takana Mendez kohautti Eiffelille olkiaan ja jatkoi aseiden valitsemistä.
”Siks Mendez tarkkailee alusta ja hoitaa insinöörin hommia, kun sä ohjaat.” Eiffel sanoi ja viittoi Markoa saeuraamaan. Poika pyöräytti suurieleisesti silmään, mutta paineli Eiffelin perään.
”No niin. Saanen jatkaa.” Antaniel sanoi pehmeästi heidän palatessaan ja ojensi kätensä ottaakseen aluksen avaimen. Hän avasi pienen luukun aluksen kyljestä ja tipautti avaimessa ollutta Markon verta pari tippaa luukusta ilmestyneelle lasipintaiselle tunnistuslaatalle. Kuului kolme lyhyttä piippausta ja luukku sulkeutui itsestään. Tämän jälkeen aluksen ovi aukeni ja kaikki, paitsi Mendez, marssivat sisään Antanielin johdolla. Hän selosti lyhyesti pienen aluksen eri toimitilat ja niiden käyttömahdollisuudet. Ohjaamoon tullessaan Antaniel vihdoin pysähtyi ja piti tauon puheessaan.
”Mikäli olette tyytyväisiä alukseen ja aseet te jo tunnettekin entuudestaan, voisin näine hyvineni jättää teidät nyt tehtävänne pariin. Kolme päivää aikaa, miehet. Ja niin, tässä ovat pyytämänne tavarat.” Antaniel sanoi ja kaivoi mukanaan olleesta valkoisesta laukusta sanomalehden ja kasan papereita, jotka hän ojensi Markolle. ”Konjakin saat sitten, kun olette palanneet, Eiffel.” Näihin sanoihin Antaniel hyvästeli  ja asteli tahdikkaasti ulos aluksesta ja konehallista. Hieman hänen jälkeensä Mendez kipusi alukseen mukanaan iso musta kassi täynnä aseita.
”Eiks ole Marko mahtava tämä alus!” hän henkäisi ja kolautti aseet aluksen matkustamon lattialle.
”Vaikuttaa hyvältä.” Marko vastasi. ”Tarviitko apua?” hän lisäsi.
”Ei olis pahitteeksi. Waldo?” Mendez sanoi ja katsahti Waldoa. Tämä nyökkäsi ja lähti Markon perässä ulos aluksesta auttamaan Mendeztä tavaroiden roudaamisessa.
Eiffel jäi hetkeksi yksin. Hän katseli alusta sisältä päin ja mietti, miten Marko tajusi mitään tämän koneen ohjaamisesta. Häntä hieman painoi yhä tehtävän vaarallisuus ja vaikeus, mutta yritti työntää nuo ajatukset pois. Mitä minä oikein huolehdin, hän mietti. Minullahan on parhaat miehet tähän hommaan. Kyllä me tähän pystytään. Eiffel huokaisi ja katsoi ulos ohjaamon ikkunasta, mistä hän näki toiset kasaamassa aseita laatikoista. Hän ei antaisi ikinä itselleen anteeksi, jos noille miehille tapahtuisi jotain. Johtajuuden tuoma vastuu tuntui joskus musertavalta, koska he olivat samalla hänen ainoita oikeita ystäviään. Marko voisi ikänsä puolesta olla Eiffelin oma poika, tai jopa pojanpoika. Kaiken täytyy nyt mennä putkeen, hän mietti.
Toiset kantoivat aseet sisään.
”Mitä se Eif miettii? Älä sinä sitä konjakkia murehdi. Kyllä sää saat sitä sitten, kun me tullaan takasin. Vai pitääkö poiketa matkalla viinakauppaan?” Waldo letkautti ja kaikki remahtivat nauruun, paitsi Eiffel.
”Ha ha. Hauskaa Waldo. Onko siinä nyt kaikki aseet? Päästäänkö me kohta lähteen vai meneekö tässä koko päivä?” Eiffel murahti.
”Ne on tässä, quantifier.” Mendez sanoi.
”Hienoa. Marko, hoida meidät nyt ilmaan ja ulos täältä, niin käydään sitten tarkemmin ohjeet läpi. Mendez voi sillä välin kasata noita aseita ja Waldo voisi tutustua tähän meidän kohteeseemme, herra Jabraan, vähän paremmin. No niin, toimintaa!” Eiffel ärähti.
”Heti herra presidentti.” Waldo sanoi happamana.


[1]                            Eiffel soitti Brittanylle ja puhelinkeskustelu meni näin:
                             ”Haloo?”
                             ”Moi Brittany, sä soitit.”
                             ”Eiffel saatana! Senkin vanha vuohi!! Mä soitin sulle varmaan tuhat kertaa…!!”
                             ”Sä soitit kahdesti.”
                             ”Aivan sama. Eiffel, tule tänne.”
                             ”Miksi?”
                             ”Kaksi asiaa: Yksi, sä olet velkaa mulle.”
                             ”No perkele niin olenkin.”
                             ”Viisituhatta rakhmeaa Eiffel!”
                             ”Tiedän.”
                             ”Mä tarviin ne rahat nyt!”
                             ”Sä saat ne myöhemmin.”
                             ”Mä tarviin ne nyt!”
                             ”Sä saat ne myöhemmin. Mikä se toinen asia oli. Mulla on kiire.”
                             ”Vitut sulla on kiire! Sä tulet nyt tänne senkin kalju rotta! Mulla on sulle asiaa.”
                             ”En mä kerkeä. Joskus toiste.”
                             ”Ei toiste! Eiffel!”
                             ”Moi Brittany.”
                             ”Et lyö mulle luuria korvaan—.”

perjantai 16. elokuuta 2013

Salamurha - Kappaleet 1 & 2

Alku

Aurinko laski jälleen, kuten se laski aina syksyisinä iltoina; hehkuvan purppuraisena puiden taakse, siivilöiden illan viimeiset valonsäteet vihreiden lehtien lävitse. Lämmin tuuli kuljetti mukanaan kuiskauksen menneisyydestä. Kuin ensirakkauden lämmin kosketus hämärtyvässä illassa.
                      Nuori mies kulki yhä kukkivan ahon poikki metsän reunaan, kohti hiljaista niittyä. Haavat ja lehmukset havisivat hiljaa. Niityllä kohosi mäki, jota kohden mies lähestyi verkkaisesti. Heinät kahisivat housunlahkeita vasten ja tähkän päät kutittivat sormenpäitä. Leuto henkäys siveli kevyesti, kuin pitkien hiusten kosketus miehen ihoa vasten, hänen noustessaan kukkulan lakea kohti.

                      Auringon juuri laskiessa horisonttiin hän näki edessään enkelin: marmorinvalkoisen ihon, kullanruskeat silmät… Ja helvetin liekit. Tuhon lieskat, jotka polttivat kasvoja ja söivät ruumista, tuhoten kaiken kauniin koko maailmasta.






Eiffel

Oli kuuma heinäkuun aamu. Viikon kestäneiden sateiden jälkeen ilma oli kuuma, kostea ja painostava. Päivä oli kaunis, mutta silti Városin, Priorin pääkaupungin asvalttiviidakossa ei näkynyt ristinsieluakaan. Helle piti kaupungin asukkaat tehokkaasti sisällä ilmastointilaitteidensa äärellä.
Kello kävi jo puolta päivää, kun Eiffel heräsi jyskyttävään päänsärkyyn. Edellisestä illasta hänellä ei ollut muuta muistikuvaa, kuin että oli juonut taas aivan liikaa. Eiffelin selkää särki, kuin olisi maannut rautatangon päällä poikittain. Hän raotti silmiään ja totesi olevansa jossain aivan muualla, paitsi kotonaan sängyssä. Hän makasi betoniseinäisessä, kolkossa tilassa. Siellä täällä oli levällään epämääräisiä tavaroita, kuten lattiakaivon suodattimista täyttyneitä pahvilaatikoita, sekä pintaremonttien ylijäämätavaroita ja ilmassa haisi homeelta. Saatuaan itsensä paremmin valveille Eiffel tunnisti huoneen asuinrakennuksensa pommisuojaksi. Joku naapuri oli näköjään kantanut väestönsuojaan vanhan hetekan, jonka päällä Eiffel nyt makasi. Hänellä ei ollut mitään hajua kuinka ja milloin oli tänne päätynyt. Jokin hämärä muistikuva antoi ymmärtää, että hän oli itse tänne tullut ja avannut hetekan, josta muistona oikeassa etusormessa oleva kipeä vekki.
Kuului piippaus. Eiffel näki kännykkänsä vilkuttavan lattialla. Nostaessaan sen, hän ehti huomata saaneensa kaksi puhelua Brittanylta ennen kuin akku loppui ja puhelin pimeni. Eiffel murahti ja nakkasi puhelimen nurkkaan. Liikkuminen sai Eiffelin pään jyskyttämään ja hän painui takaisin punkan pohjalle hieroen ohimoitaan. Hänen selkänsä oli märkä kylmästä hiestä ja hän tunsi vapisevansa. Aivan tavallinen krapula siis.
Rappusten päässä olevan oven alta kajasti valoa, josta Eiffel arvasi, että päivä olisi jo pitkällä. Silti häntä ei huvittanut nousta ylös. Samahan tuo oli maata täällä pommisuojassa, ei se maailma sieltä mihinkään karkaa. Eiffel tiesi mikä odottaisin kellarin ulkopuolella: köyhyys, kurjuus ja masentava arki. Hänen elämänsä ei ollut ruusuista - ei ollut koskaan ollutkaan, ja tällaiset aamut olivat hänelle nykyään tavallisia. Elämä oli alkanut menettää merkitystään. Ainoaa vaihtelua masentavan ankeaan arkeen toi alkoholin suurkulutus säännöllisen epäsäännöllisesti, vaikka hänen kuntonsa ei pian kestäisi tällaista ryyppäämistä. Eiffel ei ollut enää nuori, hänen hiuksensa olivat tippuneet, hänen toinen silmänsä oli sokeutunut kauan sitten ja sitä peitti silmälappu. Vaikka Eiffel olikin ikäisekseen hyvässä kunnossa, ei hän silti jaksanut enää rankkaa elämäänsä kuten aikoinaan jaksoi.
Hapan maku poltteli kurkkua ja rintakehää. Eiffel irvisti ja kurottautui nopeasti hetekan reunan yli ja puhui hetken norjaa betonilattialle. Hän ihaili hetken tuotostaan syljeskellen ja mietti milloin oli viimeksi syönyt herneitä. Eiffel huokaisi ja kellistyi takaisin selälleen. Hän tahtoi vain maata tässä ainakin siihen asti, että päänsärky hellittäisi. Toivottavasti jo iltaan menessä.
Ylhäältä kuului kaksi kolahdusta ja narahdus. Sitten seurasi sarja askelia. Joku oli avannut pommisuojaan johtavan oven ja tuli nyt portaita alas. Eiffel erotti useammat askeleet; tulijoita oli kaksi. Luultavasti talonmies, tai naapuri. Häntä se ei kuitenkaan liikuttanut niin paljoa, että olisi vaivaantunut nousemaan punkaltaan. Pian rappusiin ilmestyi kaksi miestä, Lassie ja hänen hännystelijänsä Hover. Lassie oli taparikollinen ja öykkäri, joka pukeutui pitkään nahkatakkiin ja maihareihin, lisäksi hän nimitti itseään Eiffelin arkkiviholliseksi. Eiffelistä Lassien määritelmä oli liikuttavan naurettavaa liioittelua, mikä tietenkin sai Lassien inhoamaan häntä vielä enemmän.
Lassien vihanpito oli alkanut joitain vuosia sitten, kun Eiffel oli tovereineen muuttanut kasarmeilta Városiin ja hän oli eräänä iltana yksin kävellessään yhyttänyt Lassien ryöstämästä väkivaltaisesti jotain naista. Eiffel ei pitänyt siitä, että heikompia kohdeltiin sillä tavalla. Rouvan olisi ihan helposti voinut ryöstää ilman väkivaltaakin. Eiffel oli keskeyttänyt tilanteen ja antanut Lassielle niin sanotusti isän kädestä. Tämän jälkeen Lassie oli yrittänyt päästää Eiffelin päiviltään joka vuosi, yleensä epäonnistuen surkeasti. Kaiken lisäksi, ei kovinkaan kauaa aikaa sitten, Eiffel kavereineen oli ikään kuin vahingossa tappanut kaksi Lassien rikoskumppania ja nyt Lassie oli hänelle entistäkin katkerampi, vaikka Eiffel ei välittänyt pätkääkään Lassiesta, ei hyvässä eikä varsinaisesti pahassa. Pikku nilkki oli Eiffelillä herttaisen yhdentekevä.
Lassie asteli leuka pystyssä lähemmäs krapulassa makaavaa Eiffeliä, mutta pysähtyi silti parin metrin päähän.  Hover astui hänen vierelleen. Heillä kummallakin oli ase mukanaan ja lisäksi Hover kantoi olallaan pesäpallomailaa. Eiffel ei ollut huomaavinaankaan vieraitaan. Lopulta hän kuitenkin suvaitsi kääntää katseensa heihin.
”Mitä helvettiä te täältä etsitte?” Eiffel kysyi kyllästyneesti.
Lassie näytti yhtä paskaa syöneeltä, kuin aina, mutta Eiffel ei jaksanut välittää. Etsintäkuulutettuna rikollisenakin Lassie oli pikkutekijä Eiffeliin verrattuna.
”Sinua me etsimme, Eiffel. Ja jos saan pyytää, niin nostas läskiperseesi ylös ja lähde kiltisti meidän mukaan.” Lassie sanoi kylmän rauhallisesti, vaikka hänen jokaisesta sanastaan tihkui inhoa ja halveksuntaa. Tämmöinen rauhallisuus oli suorastaan luonnotonta Lassielta, joka oli tunnettu lyhyestä pinnastaan ja tulisesta luonteestaan. Eiffel pisti tämän merkille. Nuo kaverukset eivät olleet täällä huvikseen.
”Ja miksi minä niin tekisin?” Eiffel kysyi tuohtuneena ja käänsi kylkensä heihin päin. Tällaisessa krapulassa häntä ei ollenkaan huvittanut kinata mokoman pikku nistin kanssa.
”Koska minä niin käsken. Nyt liiku, ettei minun tarvitse ryhtyä ilkeäksi.” Lassie sanoi ja tökkäsi aseen piipulla Eiffeliä selkään. Eiffeliä alkoi tosissaan kyllästyttää.
”Kuunteles nyt horoperse, mulla ei ole minkäänlaista aikomusta liikkua tästä yhtään mihinkään, joten pikku sylikoirasi mukaan ja painukaan myymään persettä kadulle. Parittajas varmaan jo kaipaa teitä!” Hän ärähti ja nousi istumaan myhäillen tyytyväisenä omille sukkeluuksilleen. Eiffelistä oli hauska solvata Lassieta, koska hän suuttui aina niin herkästi, mutta tänään se oli vikatikki. Harvinaisen massiivinen krapula oli tehnyt Eiffelin heikoksi, mutta hän ei itse tätä vielä tiedostanut.
Lassien silmät välähtivät raivosta. Hän riuhtaisi pesäpallomailan Hoverin käsistä ja iski sillä Eiffeliä, joka ei pahassa krapulassaan ehtinyt väistää. Mailan isku ohimoon tiputti hänet välittömästi. Lassien ja Hover nauraa remauttivat katsoessaan tajuttomana oksennuksessaan makaavaa Eiffeliä.
”Alat lepsua, vanhus. Harmi, että meidän pitää viedä tuo yhtenä kappaleena.” Lassie sanoi ja sylkäisi Eiffelin päälle. Sitten hän nyökkäsi Hoverille, ja he lähtivät raahaamaan Eiffeliä perässään ulos pommisuojasta ulkona odottavaan autoon.

Päänsärky palasi entistäkin kovempana ja pakotti Eiffelin hereille. Häneltä meni hetki tajuta, mitä oli tapahtunut, kunnes hän muisti kaiken. Eiffel avasi silmänsä auki ja siristeli hetken; tällä kertaa huone oli paljon valoisampi, mitä vanhan kerrostalon kellari oli ollut. Huoneen yksi seinä oli pelkää ikkunaa, joissa olevat paneelikaihtimet olivat apposen auki. Kirkas valo sai Eiffelin pään melkein halkeamaan kivusta. Hän tajusi makaavansa sohvalla ja nousi istumaan päätään pidellen.
Silloin hän huomasi täysin vieraan miehen istuvan nojatuolissa häntä vastapäätä. Miehellä oli kopeat, arvokkaan näköiset kasvot ja hänen leuastaan kasvoi harmaa parta. Miehen päälaki oli jo kalju, mutta sivuilta kasvoivat pitkät, paksut, hopeanharmaat hiukset, jotka ulottuivat hieman hänen olkapäidensä yli. Mies katsoi terävästi Eiffeliä ja joi jotain alkoholia lasista. Miehellä oli päällään oudot vaatteet: harmaa kirjailtu kaapu, sekä sen alta pilkistivät tunika, housut ja kirjailtu takki. Mies ei ollut täkäläisiä.
”Mitä…? Missä – kuka hitto sää olet?” Eiffel sanoi. Hänen päässään humisi ja otsaa särki siihen mihin Lassie oli häntä lyönyt. Harmaahiuksinen mies nousi ylös tuolista ja kumarsi lyhyesti.
”Nimeni on Antaniel Dánin suvusta. Ja sinä olet ilmeisesti Eiffel.” Antaniel kysyi ja katsoi hieman nyrpeästi vierastaan. Eiffel tajusi haisevansa ja huomasi paitansa, sekä housunsa olevan yltä päältä oksennuksessa. Ihan vitun mahtavaa.
”Omassa persoonassaan. Haluaisitko nyt kertoa, mitä hittoa täällä tapahtuu?” Eiffel kysyi äreissään, toivuttuaan hämmennyksestään. Hänellä oli paska olo ja nyt hän vielä löyhkäsi kuolemalle.
”Olen pahoillani tavasta, jolla sinut tuotiin tänne. En todellakaan pyytänyt kolkkaamaan vierastani, mutta en tiennyt mistä sinut löytää ja ne aiemmat miehet suostuivat tuomaan sinut luokseni.” Antaniel sanoi ja kaatoi Eiffelille juomaa lasiin. Eiffel otti hörpyn. Konjakkia – kallista konjakkia. Äijä paini selvästi eri sarjassa kuin Lassie.
”No miksi sinä sitten halusit juuri minut löytää? Ja selitä lyhyesti, mulla alkaa kyllästyttää täällä kuppaaminen.” Eiffel sanoi kylmästi ja nojasi taakse sohvalla.
”Hyvä on.” mies vastasi. ”Minä selitän. Etsin palkkatappajaa. Tarvitsen pätevän henkilön murhaamaan, joitakin ihmisiä rahasta. Olen matkustanut kaukaa etsien oikeaa miestä tähän hommaan. Lopulta saavuin Prioriin, joka on kuuluisa ammattisotilaistaan. Olen käynyt läpi Városin asevoimain tietokantaa ja nimesi nousi pintaan kerta toisensa jälkeen. Lisäksi monet tahot suosittelivat nimenomaan sinua. Kukaan muu ei ole suostunut. Kyse on siis suurista summista käypää valuuttaa. Oletko kiinnostunut?” Antaniel jatkoi ja nojasi kysyvästi lähemmäs Eiffeliä. Tottakai suuret summat rahaa kiinnosti aina, mutta Eiffel ei ollut eilisen teeren poikia.
”Kuinka suurista summista on kyse? Vaikka näköjään luulet minua hulluksi, en minä ihan mihin tahansa suostu.” Eiffel sanoi happamasti rapsuttaen kuivunutta laattaa irti lahkeestaan.
”Sanotaanko näin, että tämän sopimuksen jälkeen voit unohtaa nykyisen elämäsi ja aloittaa aivan uudelta, vakaavaraisemmalta pohjalta.” Antaniel sanoi painokkaasti. ”Tämä pieni lahja toimikoon etumaksuna.” hän lisäsi vilauttaen hyvänkokoista tukkoa käteistä.
Tarjous kuulosti houkuttelevalta, mutta Eiffel ei ollut vielä vakuuttunut.
”Jos tarjouksesi kerta on noin loistava, miksi kukaan muu ei ole sitten suostunut?” hän kysyi. Antaniel ei näyttänyt yllättyneeltä, ettei Eiffel vielä lämmennyt hänelle.
”Kyse on operaation kohteista. He ovat poliittisesti korkea-arvoisia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä ja monet ovat pelänneet joutuvansa vaikeuksiin. Kyllä, riskinä sopimuksessa on kuolema tai vankeus. Mutta jos olet yhtä osaava, kuin minun on annettu ymmärtää, tämä tuskin on huolenaihe sinulle.”
Eiffel jäi miettimään. Mies vaikutti hyvin epäilyttävältä, mutta toisaalta hänelle ei ollut tarjoutunut töitä vähään aikaan ja Eiffelin harmaa arki kaipasi kipeästi väriä. Elämä oli ollut tarpeeksi pitkään merkityksetöntä paskaa, jossa kurjat tappavan tylsät päivät seurasivat toisiaan. Ja rahalle oli aina käyttöä, varsinkin suurille summille.
”Hyvä on, minä suostun, mutta toimin aina ryhmäni kanssa. Ja haluan että kaikki saavat saman summan, jonka maksat minulle. Ja mikäli he eivät suostu tähän hommaan, niin en suostu minäkään.” Eiffel sanoi ja nousi ylös. Antanielkin nousi.
”Tottakai. Mikäli miehesi suostuvat, saapukaa karttaan merkitylle paikalle tänään ennen iltayhdeksää.” hän sanoi Eiffelille, ojentaen kirjekuoren ja lupaamansa etumaksun.
”Sopii.” Eiffel sanoi ja nappasi rahat, tunki ne kuoreen ja kuoren takataskuunsa. Sitten hän marssi ulos huoneesta hyvästelemättä, jättäen Antanielin yksin.
Laskeuduttuaan hissillä kahdeksan kerrosta ja käveltyään kolmista lasiovista, Eiffel oli ulkona paahtavassa auringonpaisteessa. Hän veti törkyisen paidan pois päältään ja tunki sen läheiseen roskakoriin. Hän katseli ympärilleen myhäillen tyytyväisenä. Äijä oli ollut riittävän tyhmä antaakseen etumaksun ja vielä myönsi ettei tiedä mistä Eiffelin tavoittaa, joten hän oli jo voiton puolella. Eiffel tunki rahat syvemmälle taskuun ja tarkkaili ympäristöä selvittääkseen missä päin kaupunkia oli. Hänen ei tarvinnut kauaa pähkäillä sijaintiaan, kun jo tunnisti paikan. Tuossa on tuttu kapakka. Ja Veronica asuu tuossa talossa. Aivan, tästä steppailee kotiin puolessa tunnissa, Eiffel ajatteli ja lähti kävelemään määrätietoisesti kohti päämajaansa, eikä koko matkalla suonut ajatustakaan Antanielille, tai hänen antamalleen tehtävälle.


Antaniel ja Eiffel

Ei Kenenkään Maa

Eiffel kiipesi kerrostalon rappuja ylös. Hän katsoi masentuneena rapistuneen kerrostalon seiniä joiden rappaukset varisivat lattialle kevyimmäsäkin hipaisusta. Vaikka Antaniel vaikuttikin typerykseltä oli hänen tekemänsä tarjous alkanut vaikuttaa houkuttelevalta. Tämä uusi tehtävä voisi muuttaa hänen elämäänsä oikeaan suuntaan.
                      Kyllästyttyään ammattilaissotilaan tiukan kurinalaiseen ja huonopalkkaiseen työhön vuosia sitten, Eiffel ja hänen ystävänsä päättivät perustaa oman palkkasotilaiden ryhmän. Töitä riitti aluksi hyvin. Levottomuuksien lisäännyttyä Priorissa tehtävät olivat myös todella vaarallisia, mutta se vain toi hieman jännitystä ja haastetta. Elämä oli silloin kaikin puolin mielenkiintoisempaa. Mutta työt olivat loppuneet sen jälkeen, kun he olivat jääneet kiinni laittomuuksista ja joutuneet porukalla linnaan pari vuotta takaperin.
Vaikka Eiffel kavereineen teki pääasiassa työkseen pimeitä tappokeikkoja ja assasinaatioita he eivät koskaan jääneet kiinni. Häkki ei heilahtanut tilatusta murhasta, vaan typerästä kapakkatappelusta. Pari Lassien hännystelijää oli ahdistellut turhan ronskisti Veronicaa. Tyttö oli liian nuori kenenkään heilaksi ja hän olikin ennemmin pikkusisko heille ja juuri siksi pojat olivat päättäneet antaa kusipäille opetuksen juottolan pihalla. Kännissä tulee tehtyä virhearviointeja ja tappelussa osallisena olleet kaksi muuta henkilöä kuolivat sairaalassa vammoihinsa.
Eiffel ja hänen kaverinsa olivat ehtineet istua muutaman viikon tuomiotaan, kun Városin puolustusvoimien ylipäällikkö oli tullut tapaamaan heitä kaikkia. Hän antoi heille tiuka ehdot: joko he istuisivat vankilassa tai suostuisivat tekemään töitä Városin riveissä, mikä tarkoitti käytännössä paluuta vanhoihin kuvioihin ammattisotilaana. Heillä ei ollut kuitenkaan muuta mahdollisuutta ja he valitsivat vapauden. Toisinaan he tekivät vielä pimeitä hommia, mutta joutuivat vankeuden pelossa pitämään matalaa profiilia ja elämään köyhyydessä.
Televisio pauhasi olohuoneessa Eiffelin kolistellessa eteiseen, eli tarkemmin sanottuna palkkamurharyhmä Bluen päämajaan, jota asuttivat myös muut ryhmän jäsenet: Marko, porukan nuorin, jolla oli lyhyt vaalea tukka ja ilkeännäköinen palohaava kaulassa; latino Mendez, joka pukeutui mustiin ja ajeli mustat hiuksensa sängelle; sekä Waldo, Eiffelin kakkosmies, lyhytpinnainen mies, jonka toinen silmä oli tikattu kiinni. Piski, kahden viimeksi mainitun koira tuli heti hyppimään Eiffeliä vasten. Koira oli ainoa, joka kiinnitti tulijaan mitään huomiota. Eiffel käveli olohuoneeseen ja näki kolmen kaverinsa makaavan tylsistyneinä sohvalla ja tuijottavan uutisia. Eiffel ei ollut ainoa, jolla oli darra.
”…aikana. Neuvottelijoiksi on valittu neljä suurlähettilästä, jotka ovat pitäneet suhteitamme yllä Jerchóvan ja Thadenmaan kanssa. Tapaamisen on määrä tapahtua ylihuomenna kuvernööri Jabran aluksella, jonne medialta ja muulta yleisöltä on pääsy evätty. Ulkoministeri Pjotarin mukaan tämä neuvottelu voi määrätä pitkälti maamme vienti- ja tuontipolitiikasta. Pjotar kuitenkin kiistää jyrkästi väitteet, joiden mukaan Jabra voisi järjestää kauppasaarron Priorin…” uutisankkuri selosti 28tuumaiselta ruudulta. Eiffel huokaisi ja sulki television.
”Mitä vittua? Me katottiin sitä!” Waldo ärähti. Muutkin näyttivät varsin tuohtuneilta Eiffelin päähänpistosta.
”Paskat uutisista! Mulla on teille semmosia uutisia, että te ootte yhtenä vitun korvana kun mää kerron.” Eiffel sanoi ottaen hörpyn sohvapöydällä lojuneesta oluttölkistä.
Waldo katsoi Eiffeliä pahalla silmällä.
”Jos sun mielestä baarissa riehuminen, elinikäisen porttikiellon saaminen taas vaihteeksi ja sammuminen alakerran pommisuojaan on uutisia, ei mua ainakaan kiinnosta paljoa. Nyt se töllö päälle!” Waldo sanoi muiden hekottaessa ja yritti avata televisiota kaukosäätimellä.
”Nyt vittu kuuntele!” Eiffel sähähti ja tempaisi kaukosäätimen tämän kädestä. Waldo näytti nyrpeältä, mutta piti tällä kertaa suunsa kiinni.
”Jätkät, mää törmäsin tänään puhuvaan ja kävelevään kultasuoneen nimeltä Antaniel.” Eiffel aloitti ja istahti alas.
”Mitä nää oot vetäny?” Mendez sanoi ja taas kaikki nauroivat, paitsi Eiffel.
”Eiku minä oon tosissani nyt. Siis tämä jätkä lupasi maksaa avokätisesti, jos me tapetaan sille muutama tyyppi. Ja nyt en puhu mistään saatanan karkkirahoista, vaan semmosista summista, jotka saa edellisen duunin tuntuun onnettomalta näpistelyltä. Nämä se antoi vasta etumaksuna.” Eiffel sanoi ja nakkasi pöydälle Antanielin antaman etumaksun. Waldo mulkaisi Eiffeliä ja nappasi paksun kuoren käteensä.
”Perkele! Tässä on varmaan kymppitonni!” hän huudahti silmäiltyään rahoja lähemmin. Nyt myös Mendez ja Marko kiinnostuivat kirjekuoresta.
”Ja siis mitä? Me saataisi vielä lisää?” Marko kysyi epäuskoisena laskien seteleitä.
”Así que, mitä siihen keikkaan kuuluu?” Mendez kysyi.
Eiffel istuutui sohvalle vastapäätä kavereitaan, jotka yhä ihmettelivät Antanielin antamaa förskottia.
”Siis niihin keikkoihin. Mää käsitin, että sillä ois meille useempia duuneja. Tää äijä – Antaniel, lupasi kiitettävästi käteistä siitä hyvästä, että me tapetaan muutama iso kiho.” Eiffel sanoi ja hörppäsi oluttaan. Waldo pysähtyi muiden jakaessa rahoja neljään pinkaan ja katsoi Eiffeliä kulmiensa alta.
Kuinka isoista kihoista on kyse?” hän kysyi vakavana.
”Poliittisesti vaikutusvaltaisia. En tullu kysyneeksi tarkemmin.” Eiffel totesi välinpitämättömästi. Waldo naurahti kolkosti.
                      ”Tajuatko sinä Eiffel, että me voidaan kaikki joutua ihan vitunmoisiin vaikeuksiin? Poliitikkojen lahtaaminen on vähän eri asia kuin jonku diilerin költtääminen.” Waldo jatkoi kuin selittäen yhteenlaskua autistiselle lapselle. Myös Marko ja Mendez kuuntelivat.
”Tajuan.”
”Mä en muuten aio mennä takas linnaan, ihan vain tiedoksi! Entä jos lähtee henki? Ootko pistäny sitä laskuihisi vanhus?” Mendez tuhahti ja muut myötäilivät.
”Mä sanon että pidetään nämä rahat ja annetaan olla. On tämä tyhjää paljon parempi.” Marko lisäsi. Muut nyökkäilivät ja alkoivat suunnitella mitä pizzaa tilaisivat seuraavaksi.
                      Eiffel istui hiljaa vaipuneena ajatuksiinsa ja joi lämpimän oluensa loppuun. Sitten hän nousi ylös ja haki keittiöstä kaksi kylmää olutta; toisen itselleen ja toisen Markolle joka nappasi sen lennosta kiinni.
”Eif? Otatko operan vai sen tavallisen ilman katkarapua?” Waldo kysyi, kun Eiffel tuli takaisin. Eiffel huokaisi ja istuutui.
”Mä aattelin teidän olevan samoilla linjoilla mun kans siitä, että on pahempiakin asioita kuin kuolema.” hän sanoi. Muut hiljenivät.
”Olisitko sinä Mendez mieluummin kuollut, kuin menettänyt perheesi? Tai sinä Marko, kun ystäväsi hylkäsivät sinut ja jättivät siihen palavaan taloon? Ja Waldo…” Eiffel sanoi. Waldo katsoi häntä myrkyllisesti ja Eiffel tiesi olla kokeilematta onneaan.
”Niin. Me ollaan kaikki saatu enemmän paskaa niskaan kuin laki sallii ja totta puhuttuna ite oisin mieluummin kuollut ku käyny kaiken sen läpi. Eli mitä me oikeesti menetetään jos lusikka lentää nurkkaan duunissa? Katsokaa nyt tätä luukkua! Me asutaan tässä vitun ”päämajassa”, jossa ei ole edes tarpeeksi huoneita ja vedetään helvetti vieköön pitkää tikkua siitä kuka nukkuu seuraavan yön sohvalla! Me ollaan pohjalla jätkät. Tästä on enää tasan yksi tie ylös ja sen tien meille avasi Antaniel. Ajatelkaa mitä kaikkee sillä massilla saisi. Ei enää koskaan tarttis ajaa yhtään konttia Toldoraan nälkäpalkalla. Miettikää sitä.” Eiffel murahti ja otti pitkän hörpyn oluestaan. Hän oli tottuut saamaan tahtonsa läpi, eikä pitänyt laisinkaan päätöstensä perustelemisesta.
Olohuoneessa oli kuoleman hiljaista. Menneisyyden tukalat muistot, jotka Eiffel hetki sitten kaivoi esiin, hiersivät kaikkien mieltä. Mendezin perhe menehtyi sodassa kauan sitten ja Markon he olivat löytäneet pahasti palaneena metsästä, kymmenisen vuotta takaperin. Ainoastaan Waldo oli jäänyt masennuksen kurimukseen viisitoista vuotta sitten.
”Muy bien. Minä ainakin olen mukana.” Mendez sanoi loputtomalta tuntuneen hiljaisuuden päätteeksi. Eiffel nosti katseensa käsistään ja virnisti leveästi.
”No hitot, minäkin olen!” Marko sanoi ja tyhjensi olutpullon ykkösellä.
Nyt kaikkien katseet kääntyivät Waldoon. Hän istui synkkänä tuijottaen pimeää teeveetä Eiffelistä tuntui pahalta. Hän oli tietoinen kuinka Waldon stressinsietokyky oli alentunut ankarasti, mutta lisäksi hän tiesi tämän toimeksiannon olevan hänen parhaakseen. Meninköhän mä liian pitkälle, Eiffel mietti katsoen kaveriaan, mutta tuli tulokseen, että oli tehnyt aivan oikean päätöksen sanojensa suhteen. Henkilö, joka vielä joskus oli ollut porukan ilopilleri, aina nauramassa ja heittämässä huulta, istui nykyään päivästä toiseen sisällä tekemättä mitään, syömättä mitään, puhumatta mitään. Ainoastaan tupakkaa paloi ja alkoholia kului. Waldo turrutti itseään, ja pahinta oli, että he olivat kaikki jo tottuneet siihen.
”Hyvä on Eiffel,” Waldo huokaisi, ikään kuin hänet olisi väkisin painostettu tyhjentämään viikon tukossa ollut likakaivo. ”Minäkin olen mukana.” hän mutisi hampaidensa välistä.
”Selvä. Mää selitän keittiössä, mikä on seuraava toimintasuunnitelma.” Eiffel sanoi ja nousi ylös. Marko ja Mendez seurasivat esimerkkiä. Ainoastaan Waldo jäi paikoilleen. Eiffel ei ollut huomaavinaankaan.
Kaikki kolme kerääntyivät puisen ruokapöydän ympärille. Kaikki kalusteet huoneistossa olivat pääosin jäämistöä edelliseltä asukkaalta, joka ei ollut huolinut niitä mukaansa. Pöydän lakkaus oli hilseillyt suurimaksi osaksi pois ja tuoleja oli vain kolme. Eiffel nappasi mennessään eteisestä emännänjatkeen, raahasi sen kyökkiin ja levitti sitten Antanielin antaman kartan pöydälle.
”Antaniel käski meidän tulla ilta yhdeksään mennessä… tänne.” Eiffel sanoi ja osoitti sormella karttaan piirrettyä rastia.
”Mielenkiintoinen kohtaamispaikka.” Mendez totesi vilkaistuaan karttaa ja nojautui vasten hellaa polttaen tupakkaa. Marko kaivoi jääkaapista neljä olutta ja laski kaikki kartan päälle.
”Aivan. Sinne ei ole ku parin tunnin ajomatka täältä ja siellä me saahaan sit lisätietoja, kuten kuka on ensimmäinen kohde ja niin edelleen.” Eiffel selitti korkaten oluen hampaillaan.
”Siis minne me oltiin menossa?” kysyi Waldo, joka oli ilmestynyt keittiön ovelle. Hän nappasi myös oluen ennen kuin liittyi Mendezin seuraan. Eiffel ojensi kartan Waldolle olkansa yli. Waldo hönkäisi keuhkollisen savua liesituulettimeen ja otti sitten kartan vastaan. Hän löysi rastin nopeasti ja hymähti epävireisesti tunnistaessaan paikan.
”Jep - Ei Kenenkään Maalle.” Eiffel virnisti.