Iloista Joulua ja hauskaa uutta vuotta!

Toivottaa Eiffel, Veli, Tomar, Vesja ja Daran, sekä Tuuli :3

Nouseva Uhka - Kappale 5

Vankialus

                      ”Seuratkaa.”

Amiraali Paláden antoi käskyn sotilaille ja lähti kulkemaan hallin poikki. Sotilaat kannustivat Eiffelin ja muut liikkeelle ja he lähtivät marssimaan amiraalin perässä. Eiffel mietti päänsä puhki, kuinka he selviytyisivät tilanteesta, joka näytti hyvin, hyvin pahalta. Liittoumalla ei ollut tapana päästää rikollisikseen katsomia henkilöitä pienillä rangaistuksilla. Heidät saatettaisiin lähettää jopa vankiplaneetalle jonnekin reunamaahan, jolloin peli olisi menetetty. Eiffelillä ei ollut enää loputtomasti vuosia jäljellä, eli toisin sanoen hän tulisi kuolemaan vankeudessa. Hän tunsi kylmän hikipisaran valuvan selkäänsä myöten. Amiraali pysäytti heidät suurten ovien eteen. Ovet oli suunniteltu päästämään erikokoiset alukset hallista ulos.

                      ”Te vahditte vankeja. Sinä siinä, tule mukaani ja sinä, hae pilotti ja laittakaa vankialus lähtövalmiiksi.” amiraali viittoi kahdelle sotilaalle. He jäivät seisomaan niille sijoilleen hallin perälle, kun amiraali marssi pois yhden sotilaan kanssa.

                      Jonkin aikaa odotettuaan hallin poikki asteli lentäjä ja perämies sotilaan saattamina. Pilotti asteli lähellä olevan keskisuuren aluksen viereen. Alus oli kolme kertaa Cer909 kokoinen kaksikerroksinen kuljetusalus. Ovi aukesi ja pilotti sekä perämies menivät sisään. Jonkin ajan kuluttua alus hyrähti käyntiin ja lähti liikkeelle hyvin hitaasti. Alus kääntyi ympäri ja lähti rullaamaan hallin perälle kohti ovea, jonka luona Eiffel ja muut odottivat sotilaiden vartioimina. Eiffel katsoi mattamustaa, virtaviivaista alusta, joka tulisi viemään heidät mahdollisesti viimeiselle matkalle vankeuteen.

                      ”Viimeinen niitti.” Eiffel mutisi hiljaa. Waldo mulkaisi häntä pahasti.

                      ”Ei puhuta siinä!” vieressä seisova sotilas ärähti ja töytäisi Eiffeliä olkapäähän aseensa kamaralla.

Alus pysähtyi ovien eteen ja sen kyljestä työntyi ulos metalliset rappuset. Lähimmäinen sotilas tuuppasi Eiffelin liikkeelle ja heidät kävelytettiin parijonossa alukseen sisään. He tulivat sisään ahtaaseen alukseen neljän sotilaan saattamana. Aluksen seinustalla odotti kahlitut istuimet vankeja varten. Ovi kalahti lukkoon heidän takaansa.

                      ”Haista vittu Eiffel! Tämä on kaikki sun syytä! Vitun kusipää!!” Waldo karjaisi ja hyökkäsi takaapäin Eiffeliä päin ja huitaisi kyynärpäällään hänen kasvojaan kohti.

                      ”Älä minua syytä saatana!” Eiffel karjui takaisin väistäessään Waldon iskua ja yritti vuorostaan osua häntä päähän. Kaksi sotilasta yritti saada heidät rauhoittumaan. Waldo huusi ja riuhtoi ja yritti päästä Eiffeliin käsiksi. Kaksi muutakin sotilasta puuttui tilanteeseen. Silloin Waldo ja Eiffel kääntyivät ja iskivät yhtä aikaa kaksi sotilasta tajuttomiksi. Brittany potkaisi kolmatta sotilasta päähän, kun Marko pyöräytti sidotut kätensä päänsä yli ja tarttui maahan kaatuneen sotilaan aseeseen. Viimeinen sotilas ampui heitä kohti, mutta Marko osui ensin. Marko kaivoi toiselta sotilaalta avaimet käsirautoihin ja avattuaan omansa auttoi muutkin vapaiksi. Ääniin havahtunut pilotti ilmestyi matkustamoon ja kohtasi neljä kivääriä osoitettuna häntä kohden. Perämies tuli hänen jäljessään ja pysähtyi kuin seinään.

                      ”Ei sanaakaan tai ammun. Käänny takaisin.” Eiffel sanoi osoittaen heitä aseella. Pilotti valahti valkoiseksi, nosti hitaasti kätensä ilmaan ja perääntyi ohjaamoon perämiehen vanavedessä.

                      ”Vaihetaan vaatteet, äkkiä!” Eiffel huikkasi ja muut alkoivat vetää tajuttomilta sotilailta univormuja pois ja vaihtamaan niitä omiin pukuihinsa. Eiffel vilkaisi ohjaamon ikkunasta ulos. Hallissa jotkut varusmiehet katselivat jo kummissaan alukseen päin. Eiffel veti kaapista kypärän päähänsä, astui ikkunan viereen ja nosti kättä jollekin sotilaalle.

                      ”Näytä niille että kaikki on ok.” Eiffel sanoi pilotille, joka väänsi kasvoilleen hymyn ja viittoi jotain. Ulkopuolella pari sotilasta viittoi takaisin ja jatkoivat sitten omia hommiaan. Matkustamossa muut olivat saaneet tajuttomille sotilaille heidän vaatteensa päälle ja heidät oli kahlittu vangeille tarkoitettuihin istuimiin. Ohjaamon radiosta kuului kohahdus. Pilotti vilkaisi Eiffeliä, joka nyökkäsi.

                      ”Varis 1 tässä.” Pilotti sanoi.

                      ”Tämä on upseeri Denum. Mitä siellä tapahtuu? Kuuluiko sieltä laukauksia?” ääni sanoi radiossa. Eiffel työnsi pilotin syrjään ja avasi radion.

                      ”Tässä...” hän vilkaisi nopeasti univormussa lukevaa nimeä ”- alikersantti Labori. Tuli vähän ongelmia vankien kanssa, nyt on kaikki kunnossa.” hän sanoi.

                      ”Ok. Odottakaa, tulen vielä tarkastamaan tilanteen ennen lähtöä. Loppu.” Denum sanoi.

                      ”Selvä, loppu.” Eiffel vastasi ja napsautti radion kiinni ja kääntyi Waldon puoleen, joka oli tullut ohjaamoon.

                      ”Tänne tulee joku vielä tarkastaan tilanteen. Äkkiä kypärät päähän ja noille jotku pussit naaman peitoksi.” Eiffel sanoi hänelle. Waldo nyökkäsi ja harppoi matkustamoon, jossa Marko ja Brittany laittoivat juuri kolkatuille sotilaille suukapuloita. Eiffel katsoi ulos ja näki yhden sotilaan marssivat määrätietoisesti alusta kohti. Sotilas nosti kättään ja pilotti vastasi eleeseen.

                      ”Avaa sille ovi.” Eiffel komensi ja pilotti teki työtä käskettyä. Ovi sihahti auetessaan ja pian ulkona ollut sotilas kipusi laskuportaita ylös. Kaikilla oli kypärät päässään, ainoastaan Markon visiiri oli ylhäällä. Muiden kasvot jäivät helposti mieleen, varsinkin Waldon kiinni tikattu silmä. Brittanykin oli tunkenut pitkät hiuksensa piiloon kypärän sisään. Upseeri vilkaisi istuimiin lukittuja vankeja, joille oli laitettu huput päähän. Marko astui eteenpäin ja tervehti asennossa. Upseeri antoi luvan lepoon.

                      ”Herra upseeri, piti käyttää voimakeinoja. Yrittivät vielä taistella vastaan.” Marko sanoi naama pokerina. Upseeri vilkaisi ohjaamoon, jossa pilotti valmisteli aluksen nousua varten.

                      ”Se on OK. Kaikki näyttää olevan kunnossa. Selvä. Annan lennonjohdolle luvan avata ovet. Turvallista matkaa.” upseeri nyökkäsi, kääntyi ympäri ja asteli pikaisesti ulos.

Hallissa kuului kuulutus ja punaiset valot syttyivät oven yllä. Hallissa kulkevat sotilaat ja miehistön jäsenet alkoivat siirtyä ulkopuolelle. Kun alue oli tyhjä, summerit soivat kahdesti ja ovet alkoivat aueta hitaasti. Eiffel istui pilotin viereen ja muut jäivät matkustamoon. Alus vavahteli ja nousi ilmaan. Kun ovet olivat kokonaan auki, pilotti antoi lyhyen merkin ja vankialus ampaisi ulos avaruuteen.

***

Waldo veti hupun pois ensimmäisen sotilaan päästä. Mies oli tullut tajuihinsa ja hän katsoi tuimasti Eiffeliä, joka seisoi hänen edessään. Eiffel veti suukapulan pois ja osoitti miestä aseella.

                      ”Me ei haluttas ryhtyä likaisiksi, mutta mua ei hävetä tappaa sua, joten parempi puhua.” Eiffel sanoi.

Mendez ja Brittany istuivat vastakkaisella seinällä hänen takanaan ja Marko ohjasi alusta. Pilotti ja perämies istuivat sidottuna lattialla. Waldo astui Eiffelin viereen. Sotilas sylkäisi Eiffeliä kohti, joka vastasi iskemällä häntä kämmenselällä naamaan. Sotilas mulkoili kaikkia paikallaolijoita.

                      ”...Mitä te haluatte?” hän lopulta sanoi happamana.

                      ”Mitä sinä tiedät Jerchóvasta ja Varjolaisista?” Eiffel kysyi ja kohotti asetta. Mies kavahti vaistomaisesti ja vältteli Eiffelin katsetta.

                      ”En mitään –” hän aloitti, kun Eiffel löi häntä uudestaan, tällä kertaa aseen kamaralla. Mies sylki verta lattialle ja niiskutti.

                      ”En kerro vaikka tietäisin. Anna mennä, tapa minut.” mies sanoi uhmakkaana.

Eiffel nyökkäsi Waldolle, joka astui viereisen sotilaan eteen, latasi aseen ja osoitti sillä huppupäistä vankia päähän. Vanki, joka selvästi oli jo tajuissaan alkoi vapista.

                      ”Jos sinua ei huoleta kuolla, niin miten olisi kaverisi? Pääset siivoamaan toverisi päänpalasia, jos et puhu.” Eiffel sanoi tiukasti.

Sotilas ähkäisi tuskissaan ja käänsi katseensa lattiaan. Hikipisaroita alkoi kirvota hänen otsalleen. Mies hengitti raskaasti ja nieleskeli. Sitten hän huokaisi luovuttaen.

                      ”Varjolaiset ovat miehittäneet Demón ja Rannanmón.” mies sanoi ja jatkoi ääni hieman väristen ”Taivastiet on suljettu, kukaan ei pääse planeetalle. Liittouma järjestää joukkojaan hyökkäystä varten. Enempää en tiedä, vannon sen. Olen vain rivisotilas, meille ei kerrota mitään.” mies sanoi nieleskellen. Hänen äänensä oli vilpitön.

”Tiedätkö mitään Varjolaisten kuningattaresta?” Eiffel kysyi. Mies katsoi häntä kummissaan.

”Häh? Ei… En. Vasnnon, en ole kuullutkaan mitään mistään kuningattaresta!” sotilas vastasi aavistuksen hädissään.

Eiffel nyökkäsi ja Waldo laittoi aseeseensa varmistimen takaisin päälle. Eiffel nosti lattialta hupun, laittoi miehelle suukapulan takaisin ja veti hupun hänen päähänsä. Sitten hän viittoi muita seuraamaan. Eiffel käveli edeltä ohjaamoon ja sulki oven muiden tultua perässä.

”Mitä me nyt tehdään? Mennäänkö me Jerchóvaan?” Waldo kysyi. Eiffel istui alas mietteliäänä. Muut jäivät seisomaan.

”Jätkä sano just että taivastiet on suljettu. Varjolaiset ei päästä ketään sisään.” Brittany sanoi.

”Ja jos Liittouma suunnittelee hyökkäystä, niin sinne on tosi vaikee päästä huomaamatta. Lisäksi, ne tajuaa mitä me äsken tehtiin, kun ne huomaa että meillä on väärä kurssi.” Marko sanoi kääntyen muihin päin ohjaajan penkiltään.

”Eli pitää tehdä nopeita päätöksiä nyt. Eiffel?” Waldo sanoi ja katsoi häntä.

”Mä sanon, että mennään Jerchóvaan.” Eiffel vastasi.

”Ja mitä sitten? Mennäänkö me Demóon kyseleen kadunmiehiltä, että missä Varjolaisten kuningatar mahtaa asua, kun me haluttas tappaa se? Siis jos me edes päästään ehjänä perille!” Waldo sanoi ja alkoi kuulostaa ärtyneeltä.

”Jos sulla on parempi idea niin anna tulla, mä kuuntelen!” Eiffel sanoi happamasti.

”Mä vaan sanon että Jerchóvaan meneminen näillä eväillä on itsemurhaa!” Waldo sanoi vihaisesti ja astui lähemmäs Eiffeliä.

”Se on kuule itsemurha aivan sama mitä me nyt tehdään!” Eiffel ärähti takaisin.

Brittany tuli heidän väliinsä.

”Pojat jumalauta! Nyt ei vittu parane riidellä!” hän sanoi ja painoi Waldon istumaan alas.

”Mut Eiffel, mun täytyy nyt olla Waldon kans samaa mieltä. Jerchóva on Varjolaisten pesäke ja nyt meillä on vielä Liittouma kannoilla.” Brittany sanoi painokkaasti.

Eiffel oli tästä hyvin tietoinen, mutta mitä vaihtoehtoja heillä oli?

”Mä sanon että mennään Jerchóvaan.” Mendez sanoi kaikkien takaa. Eiffel kääntyi ympäri; kaikki näyttivät yllättyneiltä kuullessaan Mendezin puhuvan.

”Joo. Mä äänestän kans Jerchóvaa.” Marko komppasi. Eiffel nyökkäsi heille ja katsoi Waldoa, joka nojasi penkissään taaksepäin ja huokaisi.

”Okei, mennään Jerchóvaan. Kyllä mäkin haluan saattaa loppuun sen, mikä aloitettiinkin. Mut meillä on parempi olla joku suunnitelma sinne päästessä.” Waldo sanoi.

”No, tässä on pari päivää aikaa miettiä. Sori Brittany, enemmistö päättää. Mutta ennen kuin otetaan suunta Jerchóvaan, meidän pitää päättää mitä me tehdään noille.” Eiffel sanoi ja nyökkäsi matkustamoon päin, missä heidän vangitsemansa sotilaat olivat sidottuina.

”Totta, eihän me niitä voida ottaa mukaan.” Waldo sanoi ja muutkin nyökyttelivät. Sitten tuli hetken hiljaista, kun kaikki miettivät miten olisi parasta toimia.

”Okei. Minä tiedän.” Eiffel sanoi noin minuutin tuumaustauon päätteeksi. ”Marko, pidä kurssi. Waldo ja Brita, tulkaa mukaan.” Hän sanoi ja nousi ylös.

Muut tekivät työtä käskettyä. He olivat oppineet luottamaan, että jos Eiffel sanoi tietävänsä mitä tehdä, hän myös silloin tiesi. He kävelivät matkustamon lävitse, kohti aluksen takaosaa. He nousivat tikkaat ylös aluksen toiseen kerrokseen ja kulkivat vielä kaksista ovista; niistä jotka erottivat matkustamon ruumasta ja niistä, jotka erottivat ruuman hätäuloskäynnistä.

Ovet sihahtivat hiljaa auetessaan ja heidän eteensä avautui pimeä, ahdas tila. Eiffelin astuessa sisään loisteputkivalot vilkkuivat yksitellen päälle. Aluksen perimmäisessä osassa ei ollut muuta kuin neljä ovea vastakkaisilla seinillä. Vaikka kuljetusalus ei ollut erikoisen suuri, oli sillä silti peräti neljä pelastuskapselia. Alus oli suunniteltu kuljettamaan kaksikymmentä henkeä ja yhteen kapseliin mahtui viisi ihmistä.

”Tartteeko näitä valmistella mitenkään?” Eiffel kysyi kurkatessaan yhden kapselin ovessa olevasta ikkunasta sisään.

”Ei tarvi.” Brittany vastasi ja avasi oven. Kapseliin syttyivät valot sisälle. ”Nää laukastaan painamalla tätä nappia.” hän sanoi osoittaen kapselin A2 -kokoisen kojelaudan keskellä sijaitsevaa hieman muita suurempaa nappia. Pienessä ohjauspöydässä oli säälittävän vähän navigointivälineitä verrattuna avaruusalusten varsinaisiin ohjaamoihin. ”Ja ulkopuolella on ovenpielessä samanlainen.” Brittany jatkoi viittoen kädellään. Waldokin astui kapseliin sisään. Hän katsoi ympärilleen ja naksautti kielellään pari kertaa.

”Joo joo… Mä tajuan. Sä oot aina niin inhimillinen.” hän hymähti vinosti.

”Vanha vuohi ei ole niin tyhmä kuin miltä näyttää.” Brittany sanoi virnistäen. Eiffelkin naurahti.

”Kyllä täällä jonkun pitää käyttää aivojakin.” Hän vinoili takaisin. Brittany nauroi ja näytti kieltään, kun Eiffel ei katsonut.

”Haetaan nyt ne vangit.” Eiffel sanoi. Waldo nyökkäsi ja kääntyi ulos kapselista. Eiffel oli menossa jo Waldon perään, kun Brittany otti häntä hihasta. Eiffel pysähtyi ja kääntyi naista kohti.

”Eiffel kuule…” Brittany aloitti. Hän näytti yllättäen vakavalta ja punnitsi selvästi sanojaan.

”Mä tiedän mitä sä meinaat sanoa.” Eiffel sanoi.

”Et tiedä!” Brittany kivahti.

Eiffel huokaisi. Brittany oli aina niin vaikea.

”Sä et halua mennä Jerchóvaan ja mä kyllä ymmärrän sun-”

”Voi vittu Eiffel! Sä aina luulet tietäväsi! Mulle on tiiätkö yks paskan hailee mennäänkö me Jerchóvaan tappamaan ittemme vai ei. Toi sun asenteesi mua kyrpii. Sä oot vaan taas yks paskan tärkee idiootti!” Brittany sähähti ja tuuppasi Eiffelin tieltään kävellessään kiukkuisesti ulos kapselista.

Eiffel oli hämmentynyt. Naisia oli yleensä melko vaikea ymmärtää, mutta Brittany oli taatusti yksi hankalimmista ihmisistä, joita Eiffel tunsi. Silloin, kun Brita kuului ryhmään, he tulivat ihan hyvin toimeen, mutta sen jälkeen naisesta oli tullut hyvin nihkeä. Sillä on varmaan menkat. Eiffel tuumi kävellessään takaisin aluksen pääosastoon.

Matkustamossa Brittany oli jo auttamassa Waldoa irrottamaan vangit istuimistaan. Hän oli taas kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naisten aivoitukset menivät Eiffeliltä yli hilseen ja hän päätti olla jatkamatta kinastelua. Waldo nosti ensimmäisen vangin ylös ja Eiffel tarttui miestä olkavarresta kiinni. He taluttivat miehen hätäkapseliin sisälle. Brittany, joka tuli heidän perässään latasi aseensa ja osoitti sillä vankia, kun Eiffel veti hupun miehen päästä pois.

”Jos sä haluut elää, niin et tee mitään tyhmää. Brittany tässä ei ole yhtä kiltti, kuin minä.” Eiffel sanoi painokkaasti. Mies näytti pelokkaalta ja nyökkäsi. Eiffel ja Waldo lähtivät hakemaan loput vangit ja Brittany jäi vahtimaan miestä kapselin suulle. Pian kaikki sotilaat, pilotti ja perämies olivat kapselissa sisällä. He toivat myös neljännen sotilaan ruumiin, joka oli kuollut ammuskelussa. Eiffel irrotti ensimmäisen sotilaan käsiraudat, Brittanyn vahtiessa tiukkana vieressä.

”Me annetaan teille mahdollisuus, mitä Liittouma ei antanut meille.” Eiffel sanoi ja astui kynnyksen yli aluksen sisäpuolelle. ”Voit päästää toverisi vapaiksi kun olette lähteneet. Toivottavasti joku löytää teidät.” hän sanoi ja sulki kapselin oven.

Sitten hän painoi oven pielessä olevaa punaista nappia. Kuului kova pamaus, kun hätäkapseli irtosi aluksesta ja syöksyi avaruuteen. Luultavasti Liittouma lähettää aluksen heidän peräänsä, joten heidän täytyy ensin pysähtyä pelastamaan omansa kapselista ja näin ollen he saavat hieman lisäaikaa paeta.

Nouseva Uhka - Kappale 4

Lento Urbe Conditaan

                      ”Valtiatar?” Brittany kohotti kulmaansa ja otti hörpyn kahvistaan.

                      ”Kyllä. Varjolaisten kuningatar.” Eiffel sanoi ja lisäsi vettä omaan kahviinsa

Marko käveli ohjaamosta ja istui Brittanyn viereen sohvalle, aluksen liikkuessa automaattiohjauksella.

                      ”Mutta me tiedetään vain että se on Jerchóvassa. Me ei tiedetä missä siellä, tai kuka se on. Me ei edes tiedetä minkä näköinen se on.” hän sanoi kaataessaan itselleen kahvia. Brittany nojasi selkänojaan ja katsoi Eiffeliä pää kevyesti takakenossa.

                      ”Ootte te kyllä hulluja.” hän sanoi ja hymyili vinosti. ”Miten te sitten ajattelitte toimia? Jerchóva on iso maa.” hän kysyi.

Eiffel oli miettinyt tätä samaa kysymystä itsekin jo jonkin aikaa.

                      ”Yksi mahdollisuus on että me etsitään Antaniel ja sanotaan, että me voidaan hoitaa se homma. Sillä olis kaikki tiedot siitä kuningattaresta.” Eiffel sanoi hieroen leukaansa. Muut nyökkäilivät.

                      ”Mutta missä Antaniel on?” Waldo kysyi nojaten eteenpäin.

                      ”Se oli Thadenmaan läheisyydessä, kun me lähdettiin neljä päivää sitten. Mutta nyt se voi olla melkein missä vain.” Eiffel sanoi. Oli hetken hiljaista, kun kaikki miettivät seuraavaa liikettä.

                      ”Musta tuntuu…” Marko aloitti ja piti pienen tauon miettien. ”Me voidaan käyttää tämän aluksen tutkaa. Aluksen tietokoneessa on Antanielin aluksen tunnisteet. Lisätään ne tutkan tietokantaan ja me voidaan ehkä jäljittää Antanielin alus. Mutta meidän pitää olla kuitenkin tarpeeksi lähellä, sillä tutkan kantama ei ole kovin pitkä. Antanielin alus saa olla korkeintaan 50 valominuutin päässä. Jos se on kauempana, meillä ei ole mitään toivoa löytää sitä.” hän sanoi.

                      ”Eikö tällä pääse matkustamaan valonnopeudella?” Britanny kysyi. Marko hieraisi leukaansa.

                      ”Pääsee, mutta se kuluttaa paljon polttoainetta. Ja sitä ei ole loputtomiin jäljellä.” Marko sanoi.

”Jos me ajellaan pitkin ja poikin aurinkokuntaa, meiltä loppuu bensa ja happi ja sitten me vaan kuollaan, joko tukehtumalla tai nälkään.” Eiffel lisäsi ja muut nyökkäilivät.

                      ”Okei, koitetaan sitä. Otetaan kurssi Thadenmaahan päin, hyvällä tuurilla Antaniel on yhä siellä.” Eiffel sanoi. Marko nyökkäsi ja nousi ylös. Muutkin nousivat ja he menivät Markon perässä ohjaamoon. Marko istuutui ja alkoi näpytellä tietokonetta. Hän aukaisi tutkan ja syötti koneeseen Antanielin aluksen tunnukset. Marko vaihtoi aluksen käsiohjaukseen ja muut istuivat alas. Tietokone laski hetken, kunnes kojelautaan syttyi sininen valo ja alus hyrähti.

                      ”Antaniel on luultavasti yhä lähellä Thadenmaata, kun alus sai heti vainun.” Marko sanoi ja napsautti jotain nappia. Hän nyökkäsi muille ja alus kiihdytti matkaan.

Kului päivä, kului toinen. Tunnit matelivat pienessä aluksessa, jossa viisi ihmistä yritti saada aikansa kulumaan. Mitä kauemmin aikaa kului, sitä tunkkaisemmaksi ilmapiiri alkoi käydä. Eiffel yritti pitää mieltä korkealla juttelemalla kaikille vuorotellen, mutta hänkin huomasi pian, että muiden naamat alkoivat vain ärsyttää. Lopulta Eiffelkin tyytyi istumaan hiljaa puhumatta mitään. Hän vaihtoi vain pari sanaa välillä Markon, välillä Brittanyn kanssa.

Eiffel oli pistänyt merkille, että Waldo oli muuttunut Priorista lähdön jälkeen jälleen sulkeutuneemmaksi. Hän saattoi istua hiljaa pitkiäkin aikoja, mutta puhuteltaessa yritti vaikuttaa pirteämmältä. Se sai Eiffelin levottomaksi. Nämä merkit hän oli nähnyt aiemminkin. Vuosikausia sama järjestys. Aluksi hän vakuuttaa kaikki, että selätti masennuksensa; mutta jo parin kuukauden kuluttua, hän jo vajoaa samaan synkkyyteen kuin aiemmin. Nyt oli kulunut paljon lyhyempi aika. Ei tarvinnut olla kouluja käynyt tietääkseen, että myötätuuli saattaa kääntyä nopeastikin sairastuneessa mielessä. Minun täytyy pitää häntä silmällä. Parempi nukkua vähemmän, kuin siivota verta seinältä.

Enemmän Eiffel oli kuitenkin huolissaan Mendezistä, joka näkönsä menettämisen jälkeen oli muuttunut kaikista eniten. Hän näytti synkältä ja halusi istua aina muista erillään. Mutta pahinta oli hiljaisuus. Kun Mendeziltä kysyi jotain – mitä tahansa, hän ei vastannut. Joskus hän saattoi nyökätä tai pudistaa päätään. Eiffel tiesi, että Mendez oli vain hyvin lyöty sokeuden takia ja hänen masennuksensa oli vain reaktio tilan aiheuttamaan shokkiin. Hän tarvitsee vain aikaa, Eiffel mietti katsoessaan sohvalla istuvaa Mendeztä, joka joutui juuri vastentahtoaan Brittanyn sosiaalisen hyökkäyksen uhriksi. Pitkän mankumisen jälkeen Mendez suostui ottamaan Britan keittämää kahvia ja tyttö poistui paikalta, kuin olisi juuri voittanut sodan.

Mendez oli ollut porukan täyspäisin aina. Realisti. Rationalisti. Viilipytty, kuten Marko sanoi. Kun kaikilla muilla meni vähän liian lujaa, Mendez oli aina se, joka piti päänsä kylmänä. Siksi hän on lyömätön rintamalla. Jos vaikka piiritys näytti menevän reisille ja toiset alkoivat hutiloida stressin alla, hänen aivonsa alkoivat käydä täydellä teholla. Kalistarin linnassakin se oli Mendez joka äkkäsi kellarin ensimmäisenä. Eiffelistä oli kiusallista myöntää, mutta hän ei ollut huomannut luukkua laisinkaan. Tilanne näytti nyt pahalta, mutta Eiffel uskoi että Mendez tokenisi. Hän on kokenut pahempaakin, me kaikki olemme.

Eiffel kiitti Brittanya kahvista ja käveli ohjaamoon. Muut jäivät matkustamoon ja Eiffel sai vaihteeksi hetken omaa rauhaa. Hän istuutui toiselle etupenkille ja laski kahvikupin kojelaudan päälle, vaikka Marko oli kieltänyt häntä monta kertaa. Eiffel oli puolestaan vetänyt joka kerta johtaja-kortin, jolla hänellä oli tapana perustella etuoikeuksiaan, vaikka häntä ei oltu koskaan virallisesti valittu kapteeniksi. Itse asiassa hän ja Waldo olivat yhdessä perustaneet ryhmän, johon sitten Mendez ja Brittany olivat liittyneet myöhemmin.

Jossain vaiheessa alkutaipaleessa Eiffel oli huomannut muiden seuraavan hänen esimerkkiään, ja lähes kaikki päätösten teko siirrettiin aina hänelle. Lopulta hän oli omaksunut johtajan roolin ja he kaikki olivat tehneet asiasta sanattoman sopimuksen. Johtaminen oli vain sujunut Eiffeliltä luonnostaan, vaikkei se aina ollut helppoa. Ensimmäinen aidosti vaikea päätös oli korvata Brittany Markolla. Ryhmän dynamiikan kannalta neljä päätä oli paras kokoonpano, ja he eivät yksinkertaisesti tarvinneet nimenomaan Brittanya.

Eiffel huokaisi ja hörppäsi kahvia, joka alkoi olla juuri sopivan lämpöistä. Hän muisti elävästi sen päivän, kun joutui antamaan Brittanylle lähtöpassit reilut viisi vuotta sitten. He olivat juuri siirtäneet päämajansa Városiin ja olivat hakemassa viimeisiä tavaroita vanhasta leiristä, kun he olivat nähneet palavan talon, josta kuului avunhuutoja. Talo oli syrjässä, eikä lähellä ollut asutusta, joten he kokivat velvollisuudekseen mennä apuun. Talon sisältä he löysivät Markon, joka oli pahasti loukkaantunut ja jätetty taloon kuolemaan. Marko ei koskaan kertonut mitä alun perin oli tapahtunut, mutta näin he tutustuivat häneen.

Lopulta ilmeni, että Marko olisi sopiva lisä heidän ryhmäänsä teknisen osaamisensa ja ajoneuvotietämyksensä ansiosta. Ainoa ongelma oli kenestä he luopuisivat hänen tieltään. Päätöksen teko siirtyi luonnollisesti Eiffelille. Ongelmaratkaisukykynsä ansiosta Mendez oli korvaamaton ja Eiffel piti Waldoa vertaisenaan. Brittanyllä oli terävä pää ja hän hallitsi myös tarkkuus-ammunan, mutta ei vain yhtä hyvin, kuin Waldo. Lisäksi tyttö oli kova ilmaisemaan mieltään ja ajautui usein riitaan Eiffelin kanssa. Ratkaisu ei ollut ollut helppo, mutta Eiffel sai heti tuntea sen nahoissaan. Brittany veti herneen syvälle nenäänsä ja syytti Eiffeliä sovinistiksi ja vaikka miksi. Naikkosen mielestä ryhmä olisi toiminut hyvin viidellä hengellä, mutta Eiffel ei ollut samaa mieltä. Hänellä oli lähes kaksikymmentä vuotta enemmän kokemusta rintamalta, ja oli nähnyt mikä toimii parhaiten. Brittany oli kuitenkin vakuuttunut, että Eiffel erotti hänet, koska oli nainen. Tyttö lähti vihaisena ja katkerana, eikä koskaan antanut hänelle anteeksi. Tämän jälkeen Brittany oli vaihtanut tarkkuusammunnan kamppailulajeihin. Tyttö halusi selvästi näyttää, että Eiffel oli tehnyt virheen erottaessaan hänet.

Viimeinen hörppy kahvia oli kylmä ja maistui kitkerältä. Eiffel irvisti ja laski kupin kojelaudalle. Silloin taulussa syttyi vihreä valo ja kuului piippaus. Eiffel kääntyi matkustamoon.

”Marko, tänne.” hän huikkasi. Marko nousi ylös ja talsi laiskasti ohjaamoon.

”Eiffel, kuppi.” hän sanoi happamasti ja istuutui alas. Hän napsautti aluksen käsiohjaukselle ja tarkkaisi tietokoneeseen ilmestyviä lukemia. Myös Brittany ilmestyi ohjaamoon heidän taakseen.

”Antanielin alus.” Marko sanoi enemmän Britalle kuin Eiffelille ja naputteli jotain koneeseen. Brittany kiepsahti ympäri ja asteli nopeasti matkustamoon, josta palasi pian Waldon ja Mendezin kanssa. Kaikki istuutuivat alas. Alus tärähti vaisusti ja alkoi hiljentää vauhtia.

”Tuolla.” Marko sanoi osoittaen eteenpäin. Etäisyydessä näkyi pieni piste, joka lähestyi hitaasti. Pian pisteestä sai selvää, että se oli Antanielin alus. Lähestyessään alusta he kuitenkin huomasivat, että kaikki ei ollut kohdillaan.

”Mitäh…?” Eiffel ihmetteli kulmiaan kurtistaen.

Kun he lopulta olivat näköetäisyydellä, näki selvästi, että alus oli ollut tulituksen alaisena. Avaruudessa leijui rojua ja aluksen osia. Alus pyöri akselinsa ympäri pimeänä ja elottoman oloisena. Heidän saavuttaessaan kohteensa karu todellisuus paljastui heille. Kyljessä näkyi ammottava aukko ja toinen moottori oli ammuttu irti. Kaikki tuijottivat hiljaa ja Brittany kuvaili Mendezille mitä he näkivät.

”Varjolaiset?” Waldo kysyi.

”Todennäköisesti.” Eiffel sanoi vakavana.

”Mitä me nyt teemme?” Marko kysyi.

Kysymys oli hyvä.

”Skannaa alus.” Eiffel sanoi ja Marko teki työtä käskettyä.

Tietokone raksutti hetken ja piippasi skannauksen loputtua.

”Aluksella on paikoin vielä happea. Se tarkoittaa toimivia ilmalukkoja.” Marko sanoi.

”Pitäisikö meidän tarkistaa alus? Jos siellä on eloonjääneitä?” Waldo ehdotti.

Eiffel raapi päätään. Ehkä Antaniel on yhä hengissä aluksella. Tai he saattaisivat löytää tiedot Varjon kuningattaresta, jolloin matka ei olisi ollut aivan turha.

”Ehkä, mutta ilman pukuja tuonne ei ole asiaa. Vaikka siellä on happea, me ei voida tietää tarkalleen missä sitä on. Lisäksi nää lukemat sanoo, että siellä on melkoisen kylmä. Eiffel?” Marko sanoi katsoen Eiffeliä kysyvästi.

”Jep. Pelataan varman päälle. Jos Varjolaiset on olleet asialla, en usko että eloonjääneitä löytyy, mutta siellä saattaa olla hyödyllistä infoa. Nakataan puvut niskaan ja aseet kans.” Eiffel sanoi.

Muut nyökkäsivät. Brittany ja Waldo painuivat laittamaan tavarat valmiiksi, kun Marko ohjasi Cer909:n Antanielin risteilijän laiturista sisään. He olivat sopineet jo aiemmin, että Mendez tulee mukaan, vaikka hän tulisi olemaan enemmän taakka. Sokeana hän ei pystyisi ohjaamaan alusta, ja jos jotain sattuisi, hän olisi täysin yksin avuttomana. Tätä tietenkään ei kukaan kehdannut sanoa ääneen, mutta kaikki tiesivät sen. Brittany oli heti lupautunut Mendezin silmiksi ja näin ollen he päättivät piilottaa, ja jättää aluksensa Antanielin muiden kiitäjien joukkoon.

Ilmalukko sihahti auetessaan. Ensimmäisenä sisään astui Eiffel. Hän astui pimeälle käytävälle ja katsoi molempiin suuntiin, ennen kuin hölkkäsi ensimmäisen nurkan luokse. Eiffel tarkisti reitin, ennen kuin antoi muille radiolla merkin. Seuraavaksi tuli Waldo, perässään Brittany, sekä Mendez ja häntää piti Marko. Mendez oli jo alkanut tottua sokeuteen ja hän liikkui helpommin kuin aiemmin, vaikka tarvitsi vielä ohjausta. He tulivat Eiffelin luokse, josta etenivät samassa järjestyksessä pimeitä käytäviä pitkin. Ketään ei näkynyt heidän kulkiessaan, ainoastaan välillä käytävät yksittäiset valot räpsähtelivät autioilla käytävillä. Ilmassa oli savua ja Eiffelin kypärän näyttö kertoi välillä hälyttävistä lukemista erilaisia kaasuja ja hän oli tyytyväinen, että olivat päätyneet käyttämään pukuja. Toisaalta hän alkoi olla vakuuttunut siitä, etteivät he tulisi löytämään eloonjääneitä alukselta.

                      Melkein tunnin harhailtuaan aluksella he löysivät lopulta komentosillalle. Matkalla he olivat vähitellen törmänneet kuolleisiin miehistön jäseniin käytävillä. Osa oli ammuttu osa oli raadeltu. Shakaaleja. Komentosillan ovi oli rikki ja Eiffel, Waldo ja Marko joutuivat kolmestaan avaamaan sen pelkällä voimalla. Koko ohjaamo oli savun täyttämä ja siellä täällä oli enemmän tai vähemmän tuhoutuneita ruumiita. He tarkistivat kaikki, vaikka ne näyttivätkin selviltä tapauksilta. Komentosilta oli saanut pahiten ulkoisia ja sisäisiä vaurioita. Eiffel viittoi muille kohti kojelautaa.

                      ”Tarkistetaan lokikirja.” hän sanoi radioon. Marko harppoi romun ja ruumiiden yli kojelaudan ääreen. Ensin näytti siltä, ettei tietokone tulisi avautumaan, mutta aikansa säädettyään Marko sai kuin saikin koneeseen elämää. Kojelaudan valoen syttyessä muut astuivat lähemmäs. Eiffel napsautti kypäränsä ulkoisen mikrofonin päälle kuullakseen nauhan. Aluksi kuului pelkää valkoista kohinaa, kunnes seasta alkoi erottua yksittäisiä sanoja.

                      …Lähettävät…- viestissä eivät…- vihamielisiä…- lähestyvät. Toistan, alukset lähestyvät. He tulittavat kapteeni- … vat suojakentän. Käynnistäkää…- …kakkosmoottori menetetty! Evakuoikaa! -…nyt! Toistan evakuoikaa!... Sitten pelkkää tyhjää. Marko toisti nauhan vielä pari kertaa, kunnes kojelaudasta loppui viimeinenkin virta, eikä tietokone suostunut enää käynnistymään.

                      ”Antaniel on joko kuollut, kuten nämä kaikki muut, tai sitten hän onnistui pakenemaan. Jos hän on onnistunut pelastautumaan kapselissa, hän tuskin on kovin kaukana.” Eiffel sanoi. Muut katselivat ympärilleen hiljaa.

                      ”Etsitään Antanielin huone ja koitetaan löytää sen kuningattaren tiedot sieltä.” Waldo sanoi radioon. Eiffel kuittasi ja he lähtivät pois komentosillalta.

                      Eiffel muisti, että Antanielin huone oli aluksen korkeimmassa kerroksessa, mutta kaikki hissit olivat epäkunnossa. Jonkin aikaa etsittyään, he löysivät rappuset, jotka oli rakennettu hätäuloskäynnin yhteyteen. He kipusivat pilkkopimeässä kierreportaita ylös. Ahdas savun täyttämä portaikko toi Eiffelille epämiellyttävästi mieleen Kalistarin linnan kapeat käytävät. Hänelle tuli ahdistava tunne, kuin etiäinen ennen kuin jotain pahaa tapahtuu. Eiffel napsautti varmistimen pois aseestaan.

                      He saapuivat ylimpään kerrokseen. Loisteputkivalot rätisivät ja välkkyivät. Katto oli osittain romahtanut ja siitä roikkui rakenteita, johtoja ja putkia. Lattialla oli vettä. Käytävällä makasi yksi kuollut vartija ja edessäpäin näkyi toinen. He kulkivat molempien vartioiden ohitse. Brittany kokeili kummankin pulssia, mutta paljon hätäisemmin kuin aiemmin. Hänkään ei uskonut aluksesta löytyvän enää yhtään eloonjäänyttä.

                      Käytävän päässä olevan oleskeluhuoneen lasiseinä näkyi jo, kun yhtäkkiä kuului ääni. Tai pikemminkin tuntui. Matala jyrinä ja narina, kuin valtavaa ruosteista ovea avattaisi hitaasti. Kaikki seisahtuivat kuuntelemaan. Silloin alus vavahteli ja alkoi hitaasti kallistua vinoon. Kaikki tarrasivat seinästä kiinni tukea, kun alus tärähti voimakkaasti ja jostain aluksen toisesta päästä kuului kova paukahdus. Brittany huusi jotain ja osoitti eteenpäin. Eiffel katsoi ja näki lasiseinän läpi suuren aluksen lipuvan Antanielin aluksen vieressä. Tämä ei ollut hyvä. Tuntui toinen voimakas vavahdus ja heidän jalkansa nousivat ilmaan. Vieras alus pysäytti Antanielin laivan pyörivän liikkeen ja he leijuivat ilman keinotekoista painovoimaa.

                      ”Magneetit päälle!” Eiffel karjaisi radioon ja alkoi hapuilla puvun hihassa olevaa kontrollilevyä. Hän napsautti nappia, jossa oli magneetin symboli ja kengänpohjissa olevat sähkömagneetit nappasivat metallilattiaan kiinni. Hän kääntyi ympäri ja auttoi Mendezille magneetit päälle. Vieressä Marko tipahti puoliksi selälleen lattiaan, josta nousi kevyesti lähes suorille jaloille. Sähkömagneeteista oli apua, mutta niiden varassa kävely oli huomattavasti kömpelömpää kuin keinotekoisen painovoiman varassa. Pian kaikki olivat jalat kiinni lattiassa. Ikkunoista näkyi toinen alus, joka oli kiinnittynyt heistä katsoen yläoikealle. Aluksen suunnasta alkoi kuulua tasaisia kolahduksia. Käytävän ilmanpaine romahti. Kypärän luvut näyttivät lähes tyhjiötä.

                      ”Hitto. Nyt äkkiä takaisin hävittäjään!” Eiffel huusi ja he lähtivät juoksemaan tulosuuntaan. Juokseminen oli hankalaa, vaikka sähkömagneettien imu oli aavistuksen heikompi, kuin aluksen oma painovoima. Keveys ei automaattisesti tarkoita helppoa. Lisäksi käytävällä leijuvat katon rakenteet hidastivat kulkua ja he takertuivat vähän väliä johtoihin tai alumiinirimoihin. Päästyään esteradan läpi Eiffelin niskakarvat nousivat pystyyn. Kuolleiden vartioiden ruumiit näyttivät aavemaisilta kelluessaan ilmassa pimeällä käytävällä. Tyhjiöolosuhde oli saanut ruumiit turpoamaan luonnottoman näköisiksi. Lattiaa peittänyt vesi kellui jäätyneinä pisaroina ilmassa; näky olisi voinut olla kaunis ilman turvonneita ruumiita. Eiffel nielaisi ja työnsi sitten irvokkaan ruumiin pois tieltään. Muut tulivat heti hänen kannoillaan.

Päästyään portaikkoon Eiffel napsautti magneetin pois päältä. Rappusissa kulki nopeammin vain vetämällä itseään kaidetta pitkin. Toiset seurasivat esimerkkiä. Mendez tarttui Waldon puvusta kiinni ja hän veti molemmat alaspäin portaita. Kolme kerrosta laskeuduttuaan Eiffelin täytyi pinnistellä pitääkseen mielessään kuinka päin hän oikeasti oli. Hänen aivonsa tahtoivat ajatella hänen kulkevan sivuttain, vaikka hän laskeutui pää alaspäin. Suuntavaiston menettäminen olisi nyt kohtalokasta. Jostain kuului taas kolahdus. Ilmaa oli selvästi vielä sen verran, että äänet kuuluivat etäisesti. Eiffel piti päänsä kylmänä, edessäpäin näkyi ovi, josta he olivat tulleet rappusiin. Hän kiskoi itsensä kaidetta pitkin ovelle ja potkaisi sen auki.

Käytävällä hän napsautti magneetit takaisin päälle ja katsoi nopeasti ympärilleen. Komentosilta oli käytävän päässä oikealla. Eiffelillä oli melko hyvä suuntavaisto, mutta sokkeloisessa aluksessa se oli koetuksella. Kun muut tulivat käytävälle, hän viittoi heitä seuraamaan ja lähti juoksemaan takaisin tuttua reittiä. Yhtäkkiä nurkan takaa välähti valo. Ennen kuin Eiffel ehti edes ajatella mikä valon aiheutti, ilmestyi käytävän päähän kaksi valkoiseen univormuun ja kypärään pukeutunutta miestä. Eiffel nosti aseensa juuri kun miehet huomasivat heidät. Hän ampui. Toinen mies sai osuman ja toinen pakeni tulosuuntaansa.

”Tuonne!” Eiffel huusi muille ja osoitti sivulle kääntyvää käytävää. He kääntyivät juoksuun sivukäytävää pitkin kohti aluksen sokkeloista ydintä. Seinän takaa kaikui juoksuaskelia. Eiffel tunsi pulssinsa kohoavan kuin elohopea helteellä. Heidän edessään ovi paukahti auki ja käytävälle syöksyi tusina samanlaisiin univormuihin pukeutuneita sotilaita, jotka alkoivat välittömästi tulittaa heitä plasma-aseilla. Eiffel ja muut ottivat suojaa ovien syvennyksistä ja vastasivat tuleen. Tätä menoa meiltä loppuu ammukset.  Eiffel ajatteli. Hän kurkisti nopeasti syvennyksestä. Sotilaita oli jo ainakin kymmenen ja lisää tuli koko ajan.

”Eiffel! Mitä nyt?!” Waldo huusi radioon, kun yksi plasma-ammus osui oven pieleen aivan heidän päidensä yläpuolelle. Silloin heidän radioistaan kuului räsähdys. Joku pääsi heidän taajuudelleen ja he kuulivat äänen kypäriensä sisältä.

”Tämä on Liittouman amiraali Pal´aden. Vastarinta on turhaa. Meillä on ylivoima.” Eiffel kuunteli epäuskoisena.

                      ”Liittouman nimeen, antautukaa nyt ja säästämme henkenne.” ääni radiossa sanoi ja sotilaat lakkasivat tulittamasta. Eiffel katsoi muita. Brittany näytti pelokkaalta, Mendez ja Marko olivat kummissaan. Ainoastaan Waldo pudisti tuimasti Eiffelille päätään ja hän tiesi heti mitä Waldo ajatteli. Eiffelillä oli kuitenkin hyvin paha tunne tästä. Hän ei tahtonut antautua, mutta taisteleminen saattaisi olla itsemurha. Toisaalta aseiden käyttö Priorin ulkopuolella oli Liittouman lakien mukaan äärimmäisen tuomittavaa, eikä hän tiennyt mitkä sanktiot heitä odottaisi pidätettäessä. Pahempaa kuin kuolema?

Eiffel huokaisi ja laittoi varmistimen päälle aseeseensa ja astui syvennyksestä pois kädet ylhäällä. Kuusi sotilasta syöksyi heti häntä kohti. Kaksi heistä pakotti Eiffelin maahan polvilleen ja osoittivat häntä aseillaan laittaessaan hänet käsirautoihin. Loput sotilaat juoksivat pidättämään muut. Brittany ja Marko nostivat omat ja Mendezin kädet ilmaan, mutta Waldo löi ensimmäistä sotilasta aseensa kannalla kaulaan ja sai neljä sotilasta kimppunsa ja pian hän makasi Eiffelin vieressä maassa vatsallaan, viisi asetta osoittaen kohti.

Sotilaiden takaa asteli esiin mies, jolla oli päällään harmaa-valkoinen univormu, jossa oli kiinni amiraalin arvomerkit ja rinnassa Liittouman valkoinen kolmio. Hän oli ilmeisesti Pal´aden, joka oli puhunut heille radioon. Amiraali tarkasti nopeasti tilanteen, viittoi yhdelle sotilaalle ja ilmeisesti sanoi jotain. Sotilas nyökkäsi ja hölkkäsi edeltä pois. Amiraali antoi käsimerkin ja kääntyi samaan suuntaan. Heidät revittiin ylös ja lähdettiin taluttamaan amiraalin perässä. Eiffel mietti, mihin liemeen hän olikaan heidät nyt saattanut.

Heidät kävelytettiin pois Antanielin alukselta Liittouman sota-laivaan sisään. Päinvastoin kuin Antanielin alus, joka oli ollut vanhanaikainen matkustuslaiva, Liittouman alus oli parasta insinööritaitoa edustava militaarinen yksikkö. Heidän tullessa alukselle heidät pysäytettiin ensimmäisenä ilmalukkoon. Paineen tasattua, sotilaat poistivat kaikilta kypärät. Amiraali otti oman kypäränsä pois. Hän oli noin viisikymppinen ihmismies, jolla oli päivettynyt, ahavoitunut iho ja lyhyt musta tukka, joka oli harmaantunut valkoiseksi ohimoilta. Hän katsoi kaikkia tarkkaan ja epäluuloisena, ja Eiffelin naamaa hän katsoi muita pidempään. Sitten ilmalukon ovi sihahti auki. Amiraali pyörähti ympäri ja lähti marssimaan vauhdikkaasti käytävälle. He astuivat sota-alukseen amiraalin perässä.

Karut leveät käytävät olivat päällystetty valkoisella alumiinilla. Jokaisella ovella seisoi ainakin kaksi vartijaa ja ovia oli paljon.

                      ”Pal´aden tässä. Meillä on vankeja.” amiraali sanoi kädessään olevaan laitteeseen. He kävelivät mutkittelevia käytäviä aikansa, kunnes tulivat hissille. He nousivat hissillä kymmenen kerrosta ylöspäin. Ovet aukesivat ja he astuivat suureen halliin, joka oli täynnä pienempiä aluksia, sekä sotilaita jotka kulkivat tärkeän näköisinä edes takaisin. Eiffel huomasi kauempana alusten takana ainakin kaksikymmentä shakaalia valkoisissa panssareissa, jotka kulkivat parijonossa näkymättömiin.

                      Heidät marssitettiin amiraalin perässä hallin laitaan, johon heidät pysäytettiin. Sotilaat komensivat heidät selkä seinää vasten, sillä välin kun amiraali antoi yhdelle sotilaista ohjeita. Sitten amiraali käveli pois ja he jäivät odottamaan, neljän sotilaan osoittaen heitä koko ajan aseillaan. Siinä he seisoivat ja odottivat. Ohitse kulki sotilaita ja upseereja, kenraaleja ja kapteeneja. Kaikilla tuntui olevan kiire. Välillä hallissa kaikui kuulutuksia yleiskielellä. Eiffel höristi korviaan, kun kaksi kersanttia kulki ohitse puhuen keskenään.

                      ”…Jerchóvaan. Tilanne on uhkaava. Kaikki tiet on suljettu. Demóon ja Rannanmóon. Varjolai…” sitten tuli taas kuulutus, eikä Eiffel kuullut kokonaan mitä mies selitti, kunnes hän oli jo kuuloetäisyyden ulottumattomissa. Aika mateli ja seisominen alkoi puuduttaa jalkoja.

                      Lopulta amiraali palasi mukanaan korkea-arvoisen näköinen mies valkohopeisessa kaavussa, sekä miehen henkivartijat. Miehen kasvot olivat kuin puusta veistetyt ja arvokkaat, hänellä oli olkapäille ulottuva valkoinen tukka, joka oli lähtenyt pakenemaan otsalta. Mies ja amiraali pysähtyivät heidän eteensä silmäillen kaikkia vuorollaan vakavana.

                      ”Keitä te olette ja mitä te teitte tuossa aluksessa?” valkotukkainen mies kysyi yleiskielellä. Hänen puheestaan kuului keskigalaksin aksentti, joka sai sanojen viimeisen tavun nousemaan hieman. Tyypillinen Liittouman viranhaltian puhetyyli, Eiffel ajatteli, mutta ei vastannut miehen kysymykseen mitään. Kukaan muukaan ei sanonut mitään. Mies näytti tyytymättömältä.

                      ”Vai niin. Mikäli ette suostu yhteistyöhön, meillä on syytä olettaa teidän työskentelevän Varjolaisille. Toistan, mitä te teitte tuossa aluksessa?” hän sanoi kärsimättömästi.

                      ”Emme ole Varjolaisia, mutta asiamme ei kuulu teille.” Eiffel sanoi. Mies katsoi häntä tiukasti.

                      ”Kertokaa kenelle te työskentelette?” hän sanoi.

                      ”Me emme työskentele kenellekään. Mistä meitä syytetään?” Eiffel sanoi uhmakkaasti. Hän ei aikonut alkaa nöyristelemään, oli mies kuinka korkea-arvoinen tahansa. Mies näytti siltä, kuin olisi nielaissut jotain pahan makuista.

                      ”Vihamielisestä virkavallan vastustamisesta. Laittomasta oleskelusta Liittouman miehittämällä alueella. Lisäksi käyttämänne aseet ovat Liittouman alueella ehdottoman kiellettyjä.” mies sanoi ja piti tauon. Hän katsoi jokaista arvostellen ja jatkoi sitten:

                      ”Pidätämme teidät Liittouman nimeen epäiltynä Liittouman vastaisesta toiminnasta, virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta ja laittomien aseiden hallussapidosta ja käytöstä. Teidät tullaan viemään Urbe Conditaan, Liittouman oikeuteen kuulemaan tuomionne. Amiraali, viekää heidät pois.” mies sanoi tiukasti ja marssi sitten tiehensä, kiireisten askelien kaikuen kauan hänen jälkeensä. Ehkä oli sittenkin virhe antautua. Heillä ei ollut enää mahdollisuutta paeta. Miehen sanat kaikuivat Eiffelin päässä hänet hiljalleen tajutessaan, että oli tehnyt elämänsä toiseksi suurimman, tai ehkäpä jopa suurimman virheen.

Nouseva uhka - Kappale 3

Város

Pieni sininen planeetta lähestyi heitä hitaasti. Prior oli noin kuun[1]  kokoinen, mutta neljä viidesosa planeetasta oli veden tai jään peitossa. Paksu pilvikerros peitti Priorin lähes kokonaan. Heidän kotimaassaan paistoi kyllä aurinko, mutta yleensä oli pilvistä ja satoi vettä. Marko valmisteli alusta laskeutumiseen ja muut istuivat alas ja kiinnittivät turvavyöt. Alus alkoi täristä voimakkaasti, kun se sukelsi ilmakehään ja pian he olivat pilvimassan sisällä. Heillä ei ollut hajuakaan minne päin Prioria he laskeutuisivat. Alus ei liikkunut, yhtä nopeasti ilmakehässä, kuin tyhjiössä, joten he toivoivat että olisivat edes oikealla puolella palloa. Lopulta pilvet hälvenivät ja he alkoivat tähystää missä olivat.

                      ”Tuolla on tukikohta 3. Käänny ympäri, Marko.” Eiffel sanoi ja viittoi eteenpäin. Marko käänsi aluksen ja he lensivät kohti pääkaupunkia.

                      ”Eikö nää tukikohdat ole hylättyjä?” Waldo kysyi.

                      ”Joo, miks?” Eiffel vastasi.

                      ”Miks tuolla näkyy sitten liikettä?” Waldo osoitti alas. Kaikki katsoivat alas ja näkivät, että alla olevassa tukikohdassa liikkui paljon väkeä.

                      ”Armeijako?” Mendez kysyi. Yhtäkkiä alhaalta laukaistiin ohjus heitä kohti.

                      ”PERKELE!” Marko huusi ja veti ylös. Alus ampaisi pilvien sekaan. Kaikki paitsi Marko paiskautuivat aluksen takaosaan. Marko katsoi tutkaa.

                      ”Vielä perässä! Voi saatana!” hän sähähti ja napsautti paria nappia. Kuului paukahdus, kun Markon laukaisema soihtu lensi pilviin. Marko teki tiukan käännöksen ja muut lensivät vasemman puoleiseen seinään.

                      ”Jes! Toimi.” Marko sanoi vilkaistuaan tutkaa. Hän suoristi koneen, mutta jatkoi matkaa pilvien seassa.

                      ”Qué carajo!?” Mendez äyskäisi. Hänellä ei ollut hajuakaan, mitä tapahtui.

                      ”Meitä ammuttiin ohjuksella. Se lähti soihdun perään.” Marko sanoi irrottamatta katsetta kojelautasta.

                      ”Mitä hittoa ne meitä ampui?” Waldo sanoi vihoissaan. Eiffel auttoi Mendezin takaisin istumaan.

                      ”Mulla on paha tunne tästä. Marko, ohjaa alus kohti Ei Kenenkään Maata. Toivotaan, että meidän auto on vielä siellä, minne me se jätettiin.” Eiffel sanoi.

                      ”Onko hyvä ajatus jättää alus Ei Kenenkään Maalle?” Marko kysyi.

                      ”Mä tiedän yhden paikan. Ohjaa nyt vaan sinne.” Eiffel sanoi. Marko nyökkäsi ja muut istuivat alas. He lensivät eteenpäin pari minuuttia, kunnes Marko uskalsi laskea koneen pilvien alle. He olivat jo kaukana tukikohdasta ja lensivät metsän yllä.

                      ”Ohjaa tonne, tuota vuorta kohti.” Eiffel osoitti. Marko teki työtä käskettyä. Lähestyessään vuorta he näkivät solan, jota olisi mahdoton havaita metsästä käsin. Marko ohjasi solaan, jonka pohjalla oli vanha pienlentokenttä.

                      ”Mä voin luvata, ettei kukaan tiedä tästä paikasta mitään. Ottakaa Antanielin palkkarahat mukaan.” Eiffel sanoi.

Marko ohjasi aluksen kiitoradalle ja laskeutui. He nousivat ulos ja lukitsivat aluksen. Eiffel piilotti heidän palkkionsa hylättyn konehallin varastoon. Sitten hän meni edeltä solan aukolle ja tähysti alas kohti Ei Kenenkään Maata. Lähes neljävuosikymmentä sitten, Prioria ravistelleiden sisällissotien jälkeen Ei Kenenkään Maa jäi miehittämättä, kun kaupunkivaltiot perustettiin. Pieni ja harvaan kansoitettu Prior koostuu viidestä autonomisesta kaupungista. Sotien loputtua ihmiset lähiympäristöstä olivat muuttaneet lähimpään kaupunkiin, Városiin.

Eiffel siristi ainoaa silmäänsä ja tähysti kohti vanhaa tukikohtaa. Metsässä ei näkynyt liikettä tai mitään, mikä voisi viitata siihen, että heidät olisi nähty. Eiffel viittoi kädellään ja muut hiipivät hänen luokseen. He lähtivät laskeutumaan alas laaksoon kivikkoista polkua pitkin. Pian kalliot vaihtuivat metsään ja he kiiruhtivat puolijuoksua eteenpäin.

Puolituntia ja muutamaa pysähdystä myöhemmin he tulivat metsän reunaan. Niityllä ei näkynyt ketään. Pellon reunassa jonkun sadan metrin päässä heistä näkyi auto ja he lähtivät kulkemaan sitä kohti. Pian he saapuivat autonsa luokse, siihen mihin he olivat sen lähes kaksi kuukautta sitten jättäneet. Jeeppi oli kyljellään ja täynnä roskia. Eiffel, Marko ja Waldo tarttuivat auton kyljestä kiinni ja ryhtyivät nostamaan sitä pystyyn. Mendez seurasi vieressä polttaen tupakkaa apeana. Pian jeeppi rysähti oikein päin ja Marko hyppäsi kuskin paikalle. Hän viskoi roskia ulos, otti avaimet taskustaan ja alkoi käynnistää autoa. Moottori starttasi neljännellä yrityksellä ja bensaa oli vielä puoli tankillista. Muutkin nousivat kyytiin. Marko laittoi ykkösen silmään ja käänsi auton ympäri, kohti Városia.

Maantie oli harvinaisen autio. Liian autio. Eiffel tunsi nahoissaan, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Hän ei kuitenkaan halunnut manata, joten oli hiljaa. Kukaan ei puhunut mitään ja hiljaisuus alkoi käydä hermoille. Marko napsautti radion päälle. Kuului pelkkää kohinaa. Eiffel  joka istui taas pelkääjän paikalla, alkoi käydä radioasemia läpi. Pelkkää kohinaa.

”Paska radio.” Marko ärähti, napsautti radion kiinni ja avasi hansikaslokeron.

Hän kaivoi käteensä kasetin, pitäen silmänsä koko ajan kiinni tiessä. Eiffel otti kasetin Markon kädestä ja tunki sen soittimeen. Kasetti alkoi soittaa bluesgrassia. Marko painoi toista nappia ja kasetti vaihtoi puolta. Elvistä. Se kelpasi. It's hard to breath, and my chest is a-heaving. Lord almighty, I'm burning a hole where I lay… Kuningas lauloi, kun maisemat vaihtuivat vähitellen. He lähestyivät Városin esikaupunkialuetta. Talot näyttivät yhtä autiolta kuin kadutkin. Yksi talo oli tuhoutunut ja jotkut savusivat.

”Mitä helvettiä…?” Marko ihmetteli ja sulki soittimen.

”Qué?”

                      ”Mitä täällä on tapahtunut?” Waldo kysyi, kun he katsoivat lähiön autioita kujia.

                      ”Mitä? Mä en vittu näe! Kertokaa nyt coño!” Mendez ärähti.

                      ”Ihan kuin… mellakka tai …sota.” Eiffel sanoi ja sytytti kolme tupakkaa. Hän kääntyi takapenkille ja ojensi myös Waldolle ja Mendezille. ”Röökiä, Mendez.” he ottivat savukkeet nyökäten. Marko hidasti vauhtia. Tien vieressä vähän matkan päässä heistä näkyi ihminen. Hän pakkasi autoaan. Eiffel viittoi Markolle pysäyttämään. Mies säikähti, kun jeeppi jarrutti hänen viereensä.

                      ”Ketä te olette?” hän kysyi ja hapuili jotain autostaan. Hän nappasi penkiltä surullisen pienen aseen ja osoitti sillä heitä. Eiffel nosti kätensä ilmaan merkiksi, ettei ollut uhka.

                      ”Hei, me ollaan vaan menossa Városiin.” Eiffel sanoi. Mies laski aseensa, mutta näytti vielä epäilevältä.

                      ”Városiin? Ei kantti. Kaikki on lähteneet sieltä pois. Mäkin tulin vaan hakeen viimeset tavarat.” mies sanoi ja nosti maasta laatikon autonsa takapenkille ja alkoi vyöttää sitä kiinni.

                      ”Mitä täällä on tapahtunut?” Marko kysyi. Mies katsoi heitä kummissaan.

                      ”Ettekö tiedä?” hän sanoi ja vihelsi. ”Paska juttu…”

                      ”Me ollaan oltu poissa jonkin aikaa.” Eiffel sanoi. Mies paiskasi auton oven kiinni ja kiersi kuskin paikalle.

                      ”Ensin mellakat täällä, sitten Civitasissa. Jotkut sano että ne oli Varjolaisia, mutta mitä sillä on väliä. Älkää menkö Városiin.” mies sanoi ja käynnisti autonsa.

                      ”Varjolaisia? Mitä tapahtui?? Hei!” Eiffel huusi, mutta mies kaarsi autonsa ympäri ja ajoi pois. Eiffel istui tyrmistyneenä alas. Marko sadatteli ja kaasutti liikkeelle.

Kun he saapuivat Városiin, näkymä oli synkkä. Jotkut talot olivat kuin pommituksen jäljiltä, siellä täällä kohosi savua ja paloautojen sireenit soivat. Ihmisiä oli enemmän kuin esikaupunkialueella, mutta kaikki kiirehtivät jonnekin. Tie, jota he olivat ajaneet, oli katkaistu ja he joutuivat nousemaan autosta. Toiselta puolelta katua heitä kohti lähestyi poliisi mellakka-asussa.

                      ”Hei! Älkää jättäkö autoanne siihen.” poliisi huusi osoittaen autoa.

                      ”Me ollaan oltu poissa ja tultiin just takas. Mitä täällä on tapahtunut?” Eiffel kysyi. Poliisi nosti visiiriään silmäillen heitä ilmeettömänä.

                      ”Aijaa. Városiin on julistettu hätätila. Varjolaiset hyökkäsivät viikko sitten ja sen jälkeen on ollut pelkkä kaaos päällä. Nyt on tulitauko ja kaikki asukkaat evakuoidaan. Suosittelen samaa teillekin.” poliisi sanoi ja osoitti pampullaan itään. ”Menkää lentokentälle. Siellä saatte tarkemmat ohjeet.” Sitten poliisi jatkoi puolijuoksua matkaansa.

                      ”Voi helvetin helvetti…” Eiffel sanoi tyrmistyneenä. Silloin he kuulivat tutun äänen kutsuvan. He kääntyivät katsomaan ja näkivät Veronican juoksevan heitä kohti. Tytön vaaleat pitkät hiukset olivat tiukalla poninhännällä ja hän oli pukeutunut mustaan t-paitaan ja maastokuvioisiin housuihin.

                      ”Eiffel! Pojat!!” Veronica huusi. ”Missä hitossa te olette olleet? Mä olen etsinyt teitä - kaikki ovat etsineet teitä!! Tsiisus!” Veronica huoahti kun pääsi heidän luokseen. Hän nojasi polviinsa ja veti henkeä.

                      ”Mikä sota täällä oikein on?!” Waldo kysyi. Veronica pyyhkäisi otsatukkaansa.

                      ”Varjolaiset. Ensin alkoi mellakat, sitten ne hyökkäs. Monet loukkaantui pahasti ja moni on kuollut. Vittu… Mä lähdin viikko sitten teidän luokse ja teidän naapuri sano että te lähditte. Se mummo pelkäs kuollakseen ja antoi mulle teidän koiran. Sitte se lähti evakkoon. Se mummo siis, Piski on mulla. Tai siis ei se ole just tässä. Mun kaverit pitää siitä huolta, ne on kentällä lähdössä pakoon. Niin!” Veronica huudahti. ”Perkele! Mä olen lähdössä sinne ja teidän pitää lähtä kans!” hän sanoi hengästyneenä. Eiffel otti tyttöä olasta kiinni.

                      ”Sanoitko että koko kaupunki on evakuoitu?” hän kysyi. Veronica nyökkäsi.

                      ”Joo. Tulkaa mun mukaan nyt. Niin ja Eiffel, Brittany etsii sua. Piä varas, se on ihan hiilenä.” Tyttö sanoi silmiään pyörittäen.

He hyppäsivät autoon ja lähtivät ajamaan Veronican opastamana. Eiffel selitti missä he olivat olleet, mutta ei kertonut tarkemmin kuka heidät oli palkannut ja keitä heidän oli täytynyt tappaa. Hän kuitenkin kertoi Varjolaisista ja siitä mitä Mendezille tapahtui. Veronica nyökkäili, eikä udellut enempää.

Pian he lähestyivät Priorin toista päälentokenttää. Tiet olivat ruuhkaantuneet sitä myöten, mitä lähemmäs he ajoivat ja tullessaan puolen kilometrin päähän autojono tukki väylän kokonaan. Marko veti auton sivuun ja he nousivat ulos. Ei ollut mitään järkeä istua autossa, kun he kävelivät nopeammin loppumatkan. Tie oli täynnä autoja, moottoripyöriä, pyöriä, rattaita, kärryjä ja ihmisiä kantamuksineen. Kaikki olivat menossa kentälle. Isot alukset nousivat ja laskivat lentokentältä vieden pakolaisia pois Priorista. Lentokentän ulkopuolelle oli kasvanut telttaleiri, jossa ihmiset odottivat vuoroaan päästä pakenemaan Városista. Kuiva savinen maa pöllysi tuulessa ja sai silmät kirvelemään. Veronica johdatti heidät leirintäalueelle, jonne hän ja hänen ystävänsä olivat majoittuneet.

                      ”Kaupungissa ei ole enää turvallista, joten me asutaan täällä. Siis siihen asti että päästään pois maasta.” Veronica sanoi heidän tullessaan pienen leirin ääreen. Maassa istui kuusi miestä ja pari naista. Pari heistä kääntyi katsomaan, kun he saapuivat. Yksi heistä oli Brittany. Hän tervehti Veronicaa iloisesti, mutta nähdessään Eiffelin hänen kasvonsa kalpenivat. Hän nousi ylös raivokkaasti.

                      ”Sinä.” hän sanoi ja lähti kulkemaan Eiffeliä kohti. Brittany näytti pelottavan vihaiselta ja Eiffel otti yhden askeleen taaksepäin.

”Sinä!” Brittany otti pari juoksuaskelta ja löi Eiffeliä kasvoihin avokämmenellä. ”Senkin saatanan perkele!! Haista paska kusipää!! Haista vittu!!” hän kiljui ja yritti lyödä yhä uudestaan. Eiffel väisti naisen lyönnit ja sai kiinni hänen ranteistaan. Brittany huusi ja kirosi hänen alimpaan helvettiin yrittäessään tempoilla irti. Eiffel päästi irti ja nainen horjahti askeleen taaksepäin ja hetken näytti että hän kävisi uudestaan Eiffelin kimppuun, mutta Brittany puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti Eiffeliä jäätävästi.

”Mä olen ollut huolesta sairaana! Kaksi vitun kuukautta eikä sanaakaan teistä! Kerro nyt edes missä helvetissä te ootte olleet?!” hän sähähti. ”Mä olin jo varma että te ootte kuolleet tai jotain… Oh!” Brittany huudahti nähdessään Mendezin, jota Waldo ohjasi perässään. Nainen loikkasi yhdellä askeleella Mendezin viereen.

”Mendez! Herrajumala! Mitä sulle on tapahtunut?” Brittany kysyi ja tarttui Mendeziä kädestä. Tämä kuitenkin vetäytyi vaivautuneena kauemmas. Veronica nappasi Brittanya kädestä  kiinni.

”Mä voin kertoo. Tule…” Veronica sanoi Brittanylle ja veti tämän kauemmas.

Sillä välin, kun Veronica kertoi saman, mitä Eiffel oli kertonut hänelle, muut istuivat alas. Heidän koiransa Piski ryntäsi yhden miehen sylistä ja hyppi heitä jokaista vasten, nuollen jokaisen kädet märäksi.

Piirissä heille tarjottiin tupakkaa ja olutta. Osan paikallaolijoista he tunsivat, osa oli outoja. Kaikesta huolimatta oli helpottavaa puhua välillä muiden ihmisten kanssa. Eiffel kyseli Veronican kavereilta Panulta ja Remulta tarkemmin Városin tapahtumista, kun Waldo ja Marko juttelivat parin vanhan armeijakaverinsa kanssa. Ainoastaan Mendez istui hiljaa omissa oloissaan. Hän vastasi vain espanjaksi, jos häneltä kysyttiin jotain, joten pian kukaan ei enää jututtanut häntä.

Vähän väliä lentokentän kovaäänisistä tuli kuulutus, jolloin kaikki hiljentyivät kuuntelemaan. ”Matkustajia lennolle 142 pyydetään siirtymään terminaaliin viisitoista. Matkustajia lennolle…” Jotkut tarkistivat lippunsa ja jatkoivat sitten keskustelua. Läheisestä leiristä pari henkilöä alkoi purkaa ripeästi telttaansa ja kulkea sitten kohti kenttää. Panu tarjosi Eiffelille hörpyn taskumatistaan ja hän kiitti nyökäten. Hän otti vielä toisen hörpyn, kun Brittany ja Veronica liittyivät muiden seuraan. Brittany, jolla oli päällään mustat nahkahousut ja –toppi, sekä puolisääreen ulottuvat saappaat, istuutui Eiffelin viereen ja nappasi taskumatin hänen kädestään.

”Se on Panun.” Eiffel sanoi.

”Tiedän.” Brittany hymyili, pyyhkäisten leukaansa. Hän ojensi taskumatin takaisin Panulle, joka kertoi juuri heidän aikeistaan matkustaa Urbe Conditaan.

”Liittouman keskukseen, vaikka se on kyllä melko kaukana. Ajateltiin vaihtaa sinne Hospesista. Mihin te olette menossa?” Panu kysyi Eiffeliltä. Eiffel huomasi Markon kuuntelevan vieressä.

”Meillä ei ole vielä mitään lentoa. Ei ole keritty ostaa, kun just tultiin tänne.” hän sanoi, vetäen tupakkaa. Hänen ei tarvinnut valehdella, kun ei itsekään enää tiennyt mitä olisi järkevintä tehdä. Tilanne Priorissa oli muuttunut hyvin sekavaksi.

”Ei niitä lippuja tarvi ostaa. Prior sai apua Liittoumalta. Niitten alukset ovat toissapäivästä asti vieny pakolaisia ulos täältä. Ja toisesta päästä tänne tulee Liittouman sotilaita.” Brittany sanoi. Eiffel ei ollut varma oliko kuullut oikein.

”Liittouman sotilaita? Priorissa? Siis mitä – miksi?” Eiffel kysyi hämillään. Nyt Waldo ja Mendezkin olivat kääntyneet kuuntelemaan. Brittany katsoi häntä kuin pikkulasta joka ei ollut ymmärtänyt päivän selvää.

”Siis Liittouma tuli apuun. Varjolaisia oli paljon enemmän, kuin mitä kukaan oli tajunnut. Ne vaan... tuli jostain. Me kaikki oltas kuoltu, ellei Liittouman joukot olis tullu väliin.” hän selitti vakavana.

Eiffel nyökkäsi, mutta silti jokin ei nyt ollut hänen mielestään oikein. Prior oli kieltäytynyt aikoinaan liittymästä Liittoumaan ja pysynyt siten puolueettomana. Eiffel oli vajonnut ajatuksiinsa, kun Marko veti häntä hihasta.

”Eif, tule.” hän sanoi ääntään madaltaen. Eiffel nousi ylös ja he kävelivät vähän matkan päähän kuulevista korvista. Eiffel näki Brittanyn katsovan epäilevänä heidän peräänsä. Marko yskäisi.

”Jos me meinataan lähtä Jerchóvaan, meidän pitää lähtä nyt heti. Täällä on liian levotonta.” Marko sanoi ja vilkuili, ettei kukaan kuullut. Eiffel raapi niskaansa mietteliäänä. Jotenkin liukeneminen tässä tilanteessa ei tuntunut reilulta muita kohtaan. He kuitenkin olivat ryhmä. Kun Eiffel ei sanonut mitään Marko jatkoi.

”Waldon ja Mendezin ois parasta lähtä noitten mukana pois… Mutta mitä me sanotaan niille? Vai lähdetäänkö me vain vähin äänin?” hän kysyi.

Eiffel vilkaisi taakseen leiriin.

”Musta meidän pitäisi kuitenkin kertoa Waldolle ja Mendezille mitä me aiotaan. Mutta ei muille.” hän lisäsi hiljaa. Marko nyökkäsi vakavana, kääntyi sitten ja lähti takaisin muiden luokse. Eiffel lähti kulkemaan hänen perässään takaisin. Leiriin tullessaan Marko sanoi jotain Waldolle, joka nousi ylös ja auttoi Mendezin jaloilleen. He lähtivät kävelemään kauemmas. Britannykin nousi ylös, mutta Eiffel pysäytti hänet.

”Meillä on keskinäisiä asioita nyt. Sori.” hän sanoi ja käveli pois. Brittany jäi happamana seisomaan niille sijoilleen, sanomatta sanaakaan. Eiffelin tullessa muiden luokse Waldo katsoi häntä tiukasti. Eiffel oli varma, että hän jo arvasi mistä oli kyse.

”Eiffel? Mihin te ootte lähdössä?” Waldo kysyi suoraan, kun Eiffel tuli kuuloetäisyydelle. Eiffel huokaisi, hän tunsi ystävänsä hyvin, samoin Waldo hänet. Mendez käänsi kasvonsa heidän ääntään kohti.

”Me mennään Jerchóvaan suorittaan se Antanielin tehtävä loppuun.” hän sanoi. Waldon ilme oli ankara, mutta hän ei sanonut mitään.

”Me?” Mendez kysyi.

”Minä ja Marko.” Eiffel sanoi. Mendez nyökkäsi ja pyysi tupakkaa. Waldo antoi hänelle koko askinsa ja kääntyi sitten Eiffeliä kohti.

”Kuule, mä haluan mukaan. Äläkä ala haraa vastaan kääkkä!” hän sanoi vihaisesti, kun Eiffel aikoi sanoa vastaan ”Etkö sä tajua, miten tärkeetä tää on mulle!?” hän ärähti. Eiffel kurtisti kulmiaan ja Waldo ähkäisi tuskastuneena.

”Nämä vitun Varjolaiset! Ensin Nana ja sitten Prior! Mä tulen mukaan. Mä haluan tappaa sen Varjon kuningattaren tai kuolla yrittäessä!” hän sanoi tiukasti ja katsoi Eiffeliä silmiin. Eiffel haluaisi ottaa Waldon mukaan, mutta hän oli luvannut Markolle. Eiffel katsoi Markoa. Waldokin kääntyi häneen päin. Marko katsoi kumpaakin vuorotellen, huokaisi sitten syvään ja pudisti päätään luovuttaen. Eiffel nyökkäsi Waldolle.

”Okei. Mutta meidän pitää olla varmoja siitä, ettet sä yritä enää mitään. Mä en halua löytää sua kuolleena, aivot seinällä tai jotain.” Eiffel sanoi ja risti kätensä puuskaan. Yllättäen Waldo hymyili hänelle aivan erilailla kuin pitkään aikaan.

”Älä huoli. Nyt mulla on vihdoin joku syy elää.” hän sanoi päättäväisesti. Juuri tämän Eiffel halusikin kuulla. Hän hymyili kaverilleen takaisin ja kääntyi sitten Mendezin puoleen, ja otti häntä olasta kiinni.

”Mutta sun täytyy lähtä noitten mukaan vaikka sinne Hospesiin.” hän sanoi.

Mendez näytti masentuneelta, eikä vastannut mitään. Tilanne oli kiusallinen ja surullinen. He olivat ryhmä, aina olleet, eikä Eiffelillä ollut halua hajottaa heitä tällä tavalla, mutta tilanne oli mahdoton.

”Mä olen tosi pahoillani.” Eiffel sanoi, mutta hänen sanansa kuulostivat tekopyhiltä ja tyhjiltä. ”Sä tiedät miksi me ei voida ottaa sua mukaan.” Eiffel jatkoi.

”Mukaan minne?” Britanny kysyi. Hän oli ilmestynyt täysin yllättäen heidän taakseen.

”Hitto nainen!” Eiffel äyskäisi vihaisesti.

Brittany ei välittänyt, vaan astui niin lähelle, että hänen kasvonsa olivat melkein Eiffelin kasvoissa kiinni.

”Hitto itelles! Mä en haluu kuulla enää mitään paskaa sulta Eif, vaan kerrot mitä helvettiä te täällä suunnittelette!” hän sanoi vihaisesti.

Yhtäkkiä kuului korvia halkova räjähdys, jota seurasi voimakas ryminä. Kaikki kavahtivat. Lentokentän katto sortui ja ilma täyttyi lentävistä rakennuksen palasista ja pölystä. Voimakas tuuli nostatti hiekkaa maasta. Ihmiset kirkuivat. Samassa kentällä tapahtui toinen räjähdys ja valtava paineaalto pyyhkäisi leiriin. Kaikki sukelsivat maahan ja peittivät päänsä. Alkoi kuulua ammuskelua ja huutoja. Hälytyssireenit huusivat.

Eiffel nousi maasta ylös ja katsoi nopeasti ympärilleen. Ihmiset juoksivat pakokauhun vallassa. Vähän matkan päässä hän kuuli Brittanyn huutavan Veronicaa ja Waldon kutsuvan Piskiä. Mutta kauempana hän oli näkevinään jotain, mikä sai hänen sydämensä jättämään yhden lyönnin väliin; haarniskoidun shakaalin hahmo ilmestyi telttojen välistä ja katosi saman tien savuun ja hiekkapölyyn.

”Helvetti!” Eiffel henkäisi. Hän tarttui Markon käsivarresta kiinni.

”Lähdetään!” hän huusi.

”Odota!” Marko vastasi ja riuhtaisi itsensä irti. Eiffel lähti hänen peräänsä. Vähän matkan päässä seisoivat Mendez ja Waldo, joka etsi koiraansa hädissään. Marko juoksi heidän luokseen.

”Tänne! Nyt lähdetään!” Eiffel huusi heille.

”…Piski!” Waldo aloitti.

”Unohda se koira! Nyt on kiire!” Marko keskeytti hänet.

Waldo nyökkäsi pettyneenä ja hän sekä Marko tarttuivat Mendeztä kummaltakin puolelta. Sitten he lähtivät yksissä tuumin kiiruhtamaan pois leirintäalueelta. He ohittivat leirin, jossa olivat istuneet hetki sitten. Yksi teltta oli kaatunut ja ihmiset yrittivät pelastaa tavaroitaan. Pala räjähtäneen seinän rakennetta oli osunut suoraan nuotion keskelle ja seivästänyt samalla Panun vatsasta puuhun. Veronica makasi maassa Panun jalkojen juuressa pää veressä, ja Brittany ravisteli tyttöä paniikissa. Naiset huusivat lapsiaan ja lapset itkivät äitejään. Eiffel kovetti sydämensä ja jatkoi matkaansa. Brittany näki heidät ja riensi perään. He lähestyivät tietä, mutta pysähtyivät kuullessaan laukauksia. Ihmiset juoksivat päällystettyä tietä pitkin poispäin lentokentästä.

”Tänne! Eif!” Marko huusi vasemmalta. Eiffel näki hänen juoksevan jo edeltä ja Brittanyn auttavan Waldoa ohjaamaan Mendeztä. Hän otti heidät parilla askeleella kiinni.

”Mitä sä teet?” Hän kysyi Brittanylta juostessaan.

”Autan!” Brittany ärähti. He kuulivat auton lähestyvän. Marko kaartoi heidän eteensä.

”Hypätkää kyytiin!” hän huusi.

Eiffel otti Brittanysta kiinni.

”Et sä oo tulossa!” hän sanoi. Brittany kiskaisi itsensä irti.

”Yritä estää!” hän ärähti. Marko hermostui.

”Nyt jumalauta! Kyytiin siitä!!” hän karjui. Eiffel luovutti ja hyppäsi etupenkille ja Brittany puolestaan takapenkille Mendezin viereen. Marko painoi kaasua ja he ajoivat hiekkatietä pitkin pois leirintäalueelta. Tiellä oli sulut siinä kohtaa, missä soratie yhdistyi Városiin menevään väylään, mutta Marko ohjasi auton pientareen kautta niiden ohi. Eiffel katsoi taaksepäin. Leiri oli täydellisen kaaoksen vallassa ja vieressä kulkeva päätie tukkeutui jalan pakenevista ihmisistä. Heitä seurasi sotilaista, jotka tulittivat siviilejä. Lopulta metsä peitti näkymän ja Eiffel kääntyi menosuuntaan. Tilanne oli muuttunut radikaalisti kymmenessä minuutissa.

”Ohjaa tonne. Kierretään Város.” Eiffel osoitti oikealle. Tien ylitti rautatie, joka vei kohti Civitasia. Marko käänsi auton ja he lähtivät ajamaan kiskojen viertä pitkin pohjoiseen. Ajettuaan puoli tuntia kiskot ylittivät toisen tien. He kääntyivät tielle ja jatkoivat kohti Ei Kenenkään Maata. Brittanyn pää kääntyi, kun hän katsoi ympärilleen kummissaan.

”Minne te olette menossa?” hän kysyi.

”Ei Kenenkään Maalle.” Eiffel vastasi kääntymättä häneen päin. Häntä ärsytti, että nainen oli tunkeutunut mukaan, mutta hän oli myös huolestunut. Hänen oli pitänyt alun perin lähteä vain Markon kanssa, mutta nyt mukana olikin enemmän väkeä kuin lähtiessä. Eiffel oli oikeastaan tyytyväinen, että Waldo oli saanut sisunsa takaisin ja tuli mukaan vahvistukseksi. Mutta Mendezistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä ja Brittany ei edes tiennyt mistä oli kyse.

Eiffelin hermot olivat tiukalla ja hän tarvitsi nyt äkkiä tupakkaa. Hän kirosi ääneen kaivaessaan savukkeitaan ja ensimmäinen tupakka tippui jalkatilaan. Sadatellen hän sai tupakkansa syttymään. Eiffel mietti mitä hän tekisi Brittanyn kanssa, kun hän veti tervanhuuruisia henkosia. Voisiko hänet jättää Ei Kenenkään Maalle? Ehkä hän pärjäisi, jos he jättäisivät auton hänelle. Eiffel katsoi turhautuneena sivupeilistä taakse. Brittanyn mustat hiukset liehuivat sekaisin tuulessa ja hän katsoi ahdistuneen näköisenä maisemia. Eiffelillä kävi yhtäkkiä naista sääliksi. Eiffel kaivoi taskustaan toisen tupakan ja sytytti sen omallaan. Hän kääntyi istuimella ympäri ja ojensi savukkeen Brittanylle, joka otti sen yllättyneenä käteensä. Eiffel hymyili vielä ja kääntyi sitten taas menosuuntaan.

Pian he saapuivat Ei Kenenkään Maalle. He lähestyivät aluetta vastakkaisesta suunnasta, kuin viimeksi, ja he olivat erityisen tarkkaavaisina. Vaikka tie oli ollut tyhjä ja lentokentän jäätyä taakse he eivät olleet nähneet tai kuulleet mitään, se ei silti tarkoittanut, että vaara olisi ohi. Kasarmit, joista heitä oli tulitettu, olivat metsän takana muutaman kilometrin päässä. Marko ohjasi auton hiljaa pois tieltä kaiken varalta. Lopulta he päättivät hylätä auton ja mennä loppumatkan jalan.

                      Juuri kun he olivat sammuttaneet auton, kuului heidän yläpuoleltaan jyrinää. Kaikki jähmettyivät paikoilleen. Puiden yläpuolella lensi suuri kone, joka nousi ylemmäs ja katosi lopulta näkyvistä. Ainoastaan jyrinä kuului vielä pitkään sen jälkeen. Eiffel nousi ensimmäisenä autosta ulos. Hän käveli suoraan takakontille ja otti sieltä esiin kiväärinsä, sekä käsiaseita, jotka hän heitti Waldolle ja Markolle, jotka myös astuivat ulos.

”Mitä te aiotte?” Brittany kysyi. Eiffel ojensi hänellekin pistoolin. Britanny tarkisti oliko siinä ammuksia, latasi sen ja pisti sen vyöhönsä kiinni.

”Meillä on alus piilossa vuoren rinteessä.” Eiffel sanoi. Marko irrotti auton avaimen ja ojensi sen Brittanylle. Hän katsoi avainta vakavana.

”Me lähdetään Jerchóvaan.” Waldo sanoi Brittanylle, joka laittoi avainta taskuunsa. Brittany hätkähti kuullessaan maan nimen.

”Jerchóvaan? Ootteko te sekaisin?? Miksi vitussa sinne?” Hän ihmetteli.

”Sori mutta se ei kuulu sulle. Sä tulit tänne asti, mutta me ei voida ottaa sua mukaan.” Eiffel sanoi tiukasti ja lähti kulkemaan vuorta kohti.

Brittany tuhahti välinpitämättömästi ja lähti hänen peräänsä. Marko kohautti olkiaan ja otti Mendezistä kiinni. He kulkivat metsän läpi sanomatta sanaakaan. Eiffel tiesi Brittanyn seuraavan, mutta ei halunnut tehdä asialle mitään. Olisi kohtalokasta alkaa riidellä nyt, kun heillä oli suuri vaara päästä hengestään, jos joku huomaisi heidät. Välillä jostain kauempaa kuului ääniä ja he painuivat mataliksi, kunnes äänet hiljenivät. Matka taittui hitaasti ja aurinko laski. Pian tulisi niin pimeä, että heidän olisi vaikea suunnistaa. Maa alkoi kuitenkin jo viettää ylöspäin ja pian he kipusivat vuoren rinnettä ylös.

Muutamaa tuntia myöhemmin he tulivat piilokentälle. Brittany päivitteli hiljaa itsekseen. Hänkään ei tiennyt kentän olemassaolosta. Kun he tulivat aluksen luo, oli jo niin pimeä, etteivät he erottaneet alusta vuoren seinistä. Marko käveli pimeyteen ja muut jäivät odottamaan. Yhtäkkiä kuului matala ääni, kun Marko avasi koneen. Aluksen valot syttyivät ja Brittany henkäisi ääneen. Ovi sihahti auki ja he lähtivät kulkemaan sisään.

”Miten..? Mistä?” Brittany hämmästeli koskiessaan aluksen kylkeä. He nousivat kyytiin ja Britanny asteli ohjaamoon. Hän näytti vaikuttuneelta silmäillessään kojelautaa. Marko tuli hänen viereensä ja alkoi selittää miten alusta ohjattiin. Brittany kuunteli tarkkaan ja esitti välillä tarkentavia kysymyksiä. Eiffel käveli heidän luokseen ja keskeytti Markon puheen.

”Britanny…” hän aloitti. Marko kuitenkin tuli väliin.

”Eiffel, Britasta voi olla hyötyäkin. Mä ainakin tarvitsen perämiestä, tai no, -naista.” hän sanoi ja istuutui alas käynnistelemään alusta. Eiffel pudisti päätään ja pyyhkäisi suutaan. Britanny laski käden hänen olalleen.

”Sä ehkä pidät mua vaan riesana, mutta musta näyttää että te tarvitsette vahvistusta.” hän sanoi hiljaa ja nyökkäsi Mendeztä kohti. Eiffel katsoi olkansa yli ja huokaisi turhautuneena.

”Et sä ole pelkkä riesa.” Eiffel sanoi ja pyyhkäisi Britannyn käden olaltaan tylysti.                      ”Mä en vaan haluais, että sulle käy samoin.” hän lisäsi ja käveli takasin aluksen perälle hakemaan Mendeztä. Britanny katsoi hetken hänen peräänsä ja istuutui sitten Markon viereen. Hän kiinnitti turvavyönsä ja alkoi auttaa lähtövalmisteluissa. Moottori hyrähti hiljaa ja alus alkoi vapista. Muutkin istuivat alas ohjaamoon.

”SRB?” Marko kysyi.

”Valmiina.” Britanny vastasi.

”SSME?”

”Valmiina.”

”Tietokoneet?”

”Valmiina.”

”Sinä?”

”Totta hitossa.” Brittany virnisti.

Marko naurahti ja napsautti kojelaudassa oleva namikkaa. Alus kohosi vavahdellen pari metriä ilmaan ja liikkui hitaasti kohti solan suuaukkoa.

”Ok. Pitäkää kiinni.” Marko sanoi.

Moottorit huusivat, kun alus syöksyi kohti korkeuksia. Eiffel puristi istuimen käsinojaa hänen painautuessaan penkkiin kiinni. Hän katsoi sivuikkunasta ulos ja näki silmänsä syrjällä Priorin siniharmaan pilvikerroksen jäävän taakse. Vaikka oli toisaalta helpottavaa päästä välittömästä hengenvaarasta pois, ei Eiffel voinut olla ajattelematta, että tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun hän näki kotinsa. Todennäköisesti se oli heidän kaikkien viimeinen kertansa, kun he näkivät Priorin. Hyvästi kaunis kotini, sinua tulee ikävä. Sitten hän käänsi katseensa tähtiin ja kovetti sydämensä. Mitä ikinä edessä olikin, hän olisi valmis kohtaamaan kaiken.

---

[1]                            Maan kuun (latin. Luna) kokoinen. Kirj. Huom.